lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille!

Haasteen idea on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa. Muiden vastauksia lukemalla saa lyhyen ja ytimekkään katsauksen toisten lukutoukkienkin lukuvuoteen, mutta myös omaa tulee tarkasteltua ehkä vähän syvällisemmin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Sofi Oksanen - Puhdistus

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Markus Zusak - Kirjavaras

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei mikään, mutta silmiä kirveli Alice Seboldin Omassa taivaassa

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina (olen tosin uusi blogimaailmassa..)

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Vladimir Nabokov - Lolita

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Muriel Barbery - Siilin eleganssi

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Mikko Rimminen - Nenäpäivä/ Markus Zusak - Kirjavaras/ Michael Scott - Kirjanvartija

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Sofi Oksanen - Puhdistus/ Stephenie Meyer - Aamunkoi

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Natascha Kampusch - 3096 päivää/ Waris Dirie - Aavikon kukka

J. M. Barrie: Peter Pan



Peter Panista, pojasta joka ei halunnut koskaan kasvaa isoksi, on tehty monia näytelmiä, Disney-elokuva ja vuonna 2003 elokuvateattereihin tuli elokuva, joka noudattaa alkuperäiskirjaa oikein mainiosti. Disneyn versio ei ole minulle kovin tuttu, olen nähnyt sen ehkä kerran tai kaksi lapsena. Siinä käsityksessä kuitenkin elän ja toivon, että piirretty on alkuperäiskirjaansa lepsumpi. Vuoden 2003 Peter Pan -elokuvan olen nähnyt useasti ja se jaksaa edelleenkin viehättää!
Luin ensimmäisen kerran tämän vuonna 1911 ilmestyneen jännittävän satuklassikon n. 10-vuotiaana. Kirjastossa kierrellessäni, päätin kokeilla iskeekö se vanhempanakin. Yhtä vauhdikasta minulla ei ollut kirjan parissa enää kuin lapsena, mutta nautin edelleen keijupölyn ja merirosvojen voimasta.

Wendy, John ja Michael elevät tavallista elämää vanhempiensa kanssa Englannissa. Heillä on maailman paras lapsenvahti, koira nimeltä Nana, joka pitää heistä huolen ja leikityttää lapsia. Äidin siivotessa lastensa ajatuksia iltaisin, hän törmää varsin lapsien mielessä poikaan nimeltä Peter Pan. Äiti ei tiedä kuka tai mikä Peter on, joten hän viikkaa Peter-ajatukset alimmaisiksi ja jättää päälle vain turvallisia ja mukavia ajatuksia.
Yhtenä perjantai-iltana kaikki menee kuitenkin pieleen. Äiti ja isä lähtevät juhliin ja isä lukitsee Nanan kiukuspäissään ulos koirankoppiin. Nanan vaistoessa vaaran ja haukkuessa pihalla, lasten huoneeseen lennähtää kiukkuinen keiju Raikuli ja itse Peter Pan.
Peter johdattelee lapset luokseen Kaukamaahan (joka tunnetaan elokuvissa Mikä-mikä-maana), ja juuri kun äidin, isän ja Nanan syöksyessä lasten huoneeseen, lapset ovat lentäneet tiehensä.

Kaukamaassa lapset joutuvat mitä erilaisempiin seikkailuihin kadonneiden poikien, merirosvojen, intiaanien ja merenneitojen kanssa. Wendyä alkaa kuitenkin kalvaa koti-ikävä ja pelko, että lapset unohtavat vanhempansa tai mitä pahinta vanhemmat unohtavat lapsensa. Mutta Kaukamaasta ei olekaan niin helppo lähteä.

Kuten aiemmin totesin, vuoden 2003 jäljittelee erinomaisesti tätä kirjaa, suurin osa repliikeistä oli samoja ja tunsin suurta ylpeyttä, että elokuvasta ollaan saatu niin samankaltainen.
Kirjan jälkeen minua jäi mietityttämään kuinka montaa hahmoa kirjassa on ok vihata? Itse tunnustan inhonneeni Peteriä, Raikulia, Wendyä, merirosvoja, merenneitoja ja osaa kadonneista pojista. Sen sijaan pidin kovasti lapsellisesta isästä, hyväkäytöksisestä kapteeni Koukusta ja ihanasta Nana-koirasta. Minua viehätti Koukun elegantti ja charmikas käytös hienoissa vaatteissa, vaikka hän olikin tuiman näköinen ja ilkeä mies. Koukulla oli omat heikkoutensa, mikä teki hänestä inhimillisen ja pidettävän.
Intiaanien raakuus ja julmuus yllätti minut. Tämäkin käsitys johtuu mitä luultavimmin elokuvien antamasta hyväntahtoisesta vaikutelmasta.

Kirjan kertoja oli koko ajan mukana kirjan hengessä ja pohti lukijan kanssa mitä seuraavaksi tulisi kertoa ja mitä mieltä hän itse asioista oli. Tuntui, että Barrie ei olisi todellakaan itse keksinyt tarinaa, ainoastaan kertonut sitä. Kaikki kuulosti niin aidolta ja oikealta.
Mielestäni Barrie olisi voinut käyttää enemmän aikaa kertomalla Kaukamaassa tapahtuvia seikkailuja, sivuja kului liiaksi alkuasetelman parissa lasten huoneessa ja lentomatkassa Kaukamaahan. Kirjan lopun kerronta, sai minut melkein purskahtamaan itkuun. Minua kismitti niin paljon, miten joku voi olla niin röyhkeä ja itsekäs kakara kuin Peter. Olisi vain antanut Wendyn perheen ja hänen tyttäriensä olla rauhassa. Mikäkin maitohampainen naistennaurattaja.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Kirpparilla

Kävin kirpputorilla metsästelemässä halpoja kirjoja, ja löytyihän niitä. Itseasiassa vähän yli budjetinkin, mutta onneksi jonossa takana oleva pappa lainasi muutaman sentin minulle :) Näihin kirjoihin lopulta päädyin:

  • Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus
  • Sophie Kinsella - Himoshoppaajan salaiset unelmat (olen jo pitkään halunnut tutustua Kinsellan kirjoihin, ja hypistellyt niitä lähes joka kerta kirpputorilla käydessäni, mutta nyt päätin kokeilla ja ostaa yhden :))
  • Markus Zusak - Kirjavaras, olen jo lukenut tämän, mutta ajattelin että näin mahtava kirja pitää saada kyllä ihan omaksi.
  • Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi
  • Virpi Hämeen-Anttila - Muistan sinut Amanda
  • Turkka Hautala - Salo
Pakko vielä hehkuttaa noita ihania itsetehtyjä Betty Boop -patalappuja ja kahta Marilyn -elokuvaa :)) Jee!

Huomenna sitten toteutan "Lukutoukan katsauksen vuoteen 2011" ja sunnuntaina esittelen jouluna saatuja kirjoja! Katsotaan, jos saataisiin kuitenkin vielä tänään tai huomisaamuna vuoden viimeinen kirja-arvio aikaan eräästä sadusta ;)

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina



16-vuotias harlemilainen Precious on taas raskaana. Isälleen. Koulussa hän ei opi millään lukemaan eikä kirjoittamaan. Kaiken lisäksi hän saa potkut koulusta, koska isä on taas raiskannut tyttärensä ikävin seurauksin. Lukija ja Precious ymmärtävät asian epäreiluuden, toisin kuin Preciousin äiti. Nyt on lisää syitä hakata tyttöä. Preciousin äidin mielestä on sopivaa mäiskiä lastaan päivittäin päähän paistinpannulla ja potkia kasvoihin tarvittaessa, "veihän" oma tytär hänen miehensä.
Precious kyllästyy olemaan äitinsä ainainen nyrkkeilysäkki ja oman ja erityisesti syntymättömän lapsensa vuoksi lähtee pois kotoa. Hän löytää entisen opettajansa avulla vaihtoehtoisen koulun, paikka niille, jotka eivät Preciousin tavoin ole oppineet lukemaan ja kirjoittamaan vielä teini-iässä.
Koulussa Precious kuulee muilta tytöiltä, ettei ole ainoa hyväksikäytetty ja pahoinpidelty ja saa voimaa muiden tyttöjen tarinoista. Suurin tuen lähde Preciousilla on kuitenkin opettaja Blue Rain. Precious alkaa myös kaivata ensimmäistä lastaan, Pikku Mongoa, jolla on Downin syndrooma. 4-vuotias Mongo asuu Preciousin isoäidin luona, eikä Precious ole nähnyt lastaan aikoihin. Silti kaikki nämä vuodet hänen äitinsä on ominut tukimaksut Mongosta lykäten vammaisen lapsen omalle äidilleen.
Toisen lapsen synnyttyä Precious oppii pikkuhiljaa ymmärtämään maailmaa lisää.

Olen nähnyt tästä kertovan elokuvan noin vuosi sitten ja osasin arvata kuinka rankkaa tekstiä oli tulossa. Ei se silti hirveästi auttanut. Teksti on niin armotonta ja kaunistelematonta, että se varmasti shokeeraa jokaisen lukijan. Pidin kuitenkin kirjasta valtavasti. Precious ja hänen luokkatoverinsa kertovat elämästään todella henkilökohtaisia ja rumia asioita ja välillä tuntui kuin olisin ollut heidän kanssaan luokkahuoneessa ja haluaisin itsekin kertoa oman tarinani.
Tunsin suurta riemua, kun kirjan loppua kohden Precious tunsi itsekin olevansa upea, eikä hävennyt olevansa, musta, iso ja raiskattu. Noin sen kuuluukin mennä, ei itseään pidä hävetä! (paitsi tietty jos on joku karsee ;))

Aluksi Preciousin luokkatoverit jäivät vähän etäisiksi, mutta loppuun oli kirjoitettu jokaisen oma kertomus, mikä oli mielestäni hieno lopetus kirjalle. Puuttumaan jäi mielestäni tosin opettaja Rainin tarina, millainen menneisyys rastatukkaisella tummaihoisella homoseksuaalilla voi olla?
Välillä minun teki mieli taputtaa lukiessani opettaja Rainin hyvätahtoisuudelle ja jämäkkyydelle opetettaessa ja toisaalta halata Preciousta, kun hän oivalsi jotain uutta ja kaunista. Raivon kohteena minulla oli ehdottomasti Preciousin äiti ja koko sosiaalihuolto. Miten joku voi olla päästään niin sairas, ettei ymmärrä/ halua ymmärtää raiskauksen ja vikittelyn eroa? Millainen äiti jatkaa yhdessäoloa miehensä kanssa, vaikka tietää tämän olevan pedofiili? Miksei äiti välitä lapsestaan? Ja miksi tyhmä sosiaalihuolto antoi tyhmälle äidille kaikki rahat?

Kirja on melko ohut ja helppolukuinen, mutta sitä ei pidä vähätellä. Jokainen sivu on samaan aikaan ahdistava, oksettava, kaunis, julma ja arvokas. Tämä kirja on ensimmäinen, joka ansaitsee blogissani kokonaiset viisi pusua.


Mille kirjalle sinä olet antanut ensimmäisenä täydet pisteet?

tiistai 27. joulukuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä




Finlandia-palkinnon saanut Mikko Rimmisen Nenäpäivä ei kaipaa suurempia esittelyjä. Keski-ikäinen Irma kyllästyy tylsään elämäänsä ja lähtee Helsingin Hakaniemestä lähes päivittäisille retkille Keravalle, soittelemaan tuntemattomien ihmisten ovikelloja. Irma esittelee itsensä taloustutkimuksen kyselijänä ja nämä taikasanat päästävät Irman kymmenien tavallisten, mutta erilaisten ihmisten koteihin. Irma harjoittaa myös valeammattiaan Hakaniemessä, kotinurkillaan.
Osa ihmisistä kuitenkaan ei usko Irman olevan tavallinen talouskyselijä. Vai monestiko sinulta on kysytty kesken markkinapuheiden, että pidätkö broilerinmaksasta? Irma menee paniikkiin, koska esimerkiksi Irjasta, keravalaisesta perheen äidistä, hyvin samanlaisesta kuin Irma itse ja Hakaniemessä asustelevasta, alkoholisoituneesta Virtasesta on tullut tärkeitä Irman elämässä.
Eikö Irmalla ole sitten omaa perhettä tai ystäviä, kun pitää lähteä Keravalle asti niitä talouskyselyn takana hakemaan? No eipä ole. Irman työstä tai mahdollisista ystävistä ei kerrota mitään. Vaikka itse sain kuvan hänen olevan viisissäkymmenissä, mistä hän on aiemmin tienannut/tienaa elantonsa? Elämänkumppaniakaan Irmalla ei ole, Rimminen ei valaissut tämänkään asian taustoja pahemmin. Hän keskittyy selvästi kirjoitustyylissään nykyhetkeen. Poika (jonka nimeä ei mainita) Irmalla on. Aikuinen poika, jota kohtaan Irma itse käyttäytyy kuin pahempikin teini. Minä ainakin olisin äimänkäkenä, jos minun äitini ei vastaisi yhtäkkiä puhelimeensa ja tiuskisi minulle pienemmästäkin asiasta.
Minä pidin Nenäpäivästä. Teksti oli lempeällä huumorilla kirjoitettu ja lievällä ironialla maustettu. Irmalle sattui niin hulvattomia tapahtumia, jotka mielestäni kuuluu saada valkokankaalle! Kirjoitusasussa oli muutamia haittatekijöitä, joista en pitänyt. Ensinnäkin liian pitkät lauseet. Eihän siinä välissä ehtinyt vetää henkeä, kun yksi lause on puolen sivua! Toisaalta pitkillä lauseilla Rimminen sai välitettyä lukijalle hyvin Irman hätäännyksen ja paniikin tunteet. Toiseksi minua häiritsi kirjassa osittain käydyt nopeatempoiset keskustelut. Tavallaan on hauska idea laittaa repliikit suoraan pötköön lainausmerkeittä, erotella vain pilkulla, mutta kun henkilöt sanovat vain vuorotellen ”niin” tai ”niinhän se menee” tai ”niin mikä” alkaa mennä sekaisin, niin kuka sanoikaan ja mitä.
Kirjaa oli miellyttävä ja samalla raskas lukea, luultavasti pitkien lauseiden takia. Halusin tietää lisää Irman kohtalosta, mutta tuntui, että tarvitsen hetken juomatauon kirjasta! Vaikka luku loppui, en silti voinut lopettaa lukemista. Inhottavan kierteen Rimminen saanut aikaan ;) Pidin kohdista jolloin Irma sompaili autonsa kanssa miten sattui, tiedän hänen tunteensa onnettomana kuskina! Oletan myös, että niitä kohtia oli mukavampi lukea, kun tiesi mitä ne tarkoittivat. Jos olisin lukenut tämän vuosi sitten, niin olisin luultavasti ärtynyt, että mikä ihmeen kytkin ja pakki ;)
Eniten minua viehätti hahmona aina krapulassa oleva Virtanen. Niin erilainen kuin Irma, mutta silti minua liikutti miten lämmin ystävyys heidänkin välillään vallitsi kirjan lopussa. Haluaisin minäkin ystävän, jonka kanssa voisi tissutella päivät pitkät ja ihmetellä maailmaa.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini



Olin kuullut paljon ristiriitaisia ja ahdistuneita kommetteja Kellopeli Appelsiinista (jonka googlettelun perusteella voi kirjoittaa joko erikseen tai yhteen), joten päätin lukea tämän melko ohuen teoksen (155 sivua) ennen kahden keskeneräisen tiiliskiven loppuunlukua.
Teinipojat Alex (meidän kertojamme), Pim, George ja Pete pitävät vähän rajumman puoleisesta keppostelusta. Milloin vanhuksen kirjat revitään silpuksi ja tekohampaat murskataan paskaksi saappaiden alla, milloin kotivaimon kohtaloksi päätyy raiskaus ja jopa kuolema...
Kirjan alussa kerrotaan tätä kaverusten elämäntapaa, kunnes ystävät pettävät johtajansa Alexin ja Alex joutuu vankilaan vanhan naisen kuoleman tuottamuksesta. Minusta kuulosti aivan pöyristyttävältä, että 15-vuotias pojannulikka saa istuttavakseen melkein tähän asti kertyneiden elinvuosiensa verran vuosia tuomiota.
Parin vuoden jälkeen Alex "onneksi" pääsee kokeilemaan uutta menetelmää "kaksi viikkoa hoitoa ja hyvä ihminen koko loppuelämän", mutta pian Alex ymmärtää ettei uusi hoitomenetelmä ole todellakaan sen arvoista, kaksi viikkoa tuntuu todella ikuisuudelta puhumattakaan elämästä hoidon jälkeen..

Ennen kuin aloitin kirjan, huomasin onneksi viimeisillä sivuilla olevan slangisanaston, jossa osa oli Burgessin omaa mielikuvituksen tuotetta, osa venäläistä alkuperää olevia sanoja. Ensimmäisellä sivulla taisin kurkata taakse kymmenisen kertaa, vaikka osan sanoista tiesinkin ja pystyin päättelemään. Kätevä lisä kirjaan, en olisi osannut kuvitella mitä lukemisesta olisi tullut ilman sitä! :D
Odotin tältä kirjalta aika paljon, tuntui että se on saanut hirveän määrän kohuja aikaan maailmalla. Tietenkin kirjan ilmestymisvuosi on ollut varhainen (1962) ja maailma on silloin näyttänyt toiselta. Ahdistava se olikin. Minusta tuntui erittäin pahalta lukiessani viattomien vanhusten pahoinpitelykohtauksia. Miten puolustuskyvyttömiä he olivatkaan näiden kauhukakaroiden käsissä! Suurimmat ahdistuskohtaukset aiheutti tosin ehdottomasti hoitomenetelmien kuvaus valkoisen värisessä rakennuksessa, jonne Alex niin hinkui.
Olen kuullut, että kirja kuvaa tulevaisuutta (en tosin tiedä mitä vuosikymmentä tarkkaan ottaen, jollain aavistus?), mutta toivon todellakin ettei maailma tällaiseen kielenkäyttöön ja vihamielisyyteen ole menossa. Vai hakkaavatko tulevaisuuden englantilaiset poliisit tosiaan muita kansalaisia raivon vallassa?
Kirja oli ihan mukaansa tempaava, kun sitä jaksoi lukea ja keskittyä. Lopun hallitustutkinnot ja vaaliasiat olisi tosin mielestäni voinut jättää kernaasti pois. Kuka sellaisia jaksaa lukea?
Erityisesti kirjan muutamat viimeiset sivut olivat minusta tietyllä tapaa huvittavia, mutta idea oli herttainen ja olen tyytyväinen siihen :)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Suositun Chimamanda Ngozi Adichien (Huh! Älkää pakottako, enää kirjoittamaan tuota nimeä) novellikokoelma sisältää 13 tiukkaa ja tahdikasta novellia afrikkalaisten elämistä. Osa tarinoista kuvaa Afrikan mellakoita ja kurjuutta, osa afrikkalaisten uutta elämää Amerikassa, muutamissa käsitellään perhesuhteita.. Aiheita on tosiaan muutama samankaltainen, mutta Adichie on käyttänyt hienosti mielikuvitustaan, etteivät novellit kuitenkaan muistuta liiaksi toisiaan. Kirjasta on vaikeaa kertoa lyhyesti enempää, koska kyseessä oli kuitenkin kokonaisuus ja en jokaista novellia yksinään ala ruotia.

Minulla on ollut jo pitkään suuri kiinnostus Adichien hehkutettua tuotantoa kohtaan. Kirjastossa tämä oli kuitenkin hyllyssä, joten ajattelin aloittaa tällä ja ottaa selvää ovatko Adichien tarinat yhtä kiinnostavia kuin väitetään. Olivathan ne.
Adichie vangitsee lukijan ensisivuilta lähtien ja pitää otteessaan novelli kerrallaan. Luin tätä kirjaa viikon verran, mikä kertoo että tätä kirjaa ei voi lukea nopeasti. Jokaisessa novellissa oli oma taikansa ja syvyytensä, jota piti jonkin aikaa pureksia ennen kuin kirjaa pystyi jatkamaan. Novellit etenivät muutenkin niin nopeasti, että minä lukijana jäin vähän jälkeen missä mennään. En usko, että tätä "ongelmaa" lienee muissa Adichien kirjoissa, koska ne taitavat olla kaikki (kaksi...) muut romaaneja.

Voisin nyt kertoa oman suosikkinovellini ja vähiten suosikkini. Naimakauppojen järjestäjät ja Yhdysvaltojen lähetystö olivat kirjan parhaat novellit. Naimakauppojen järjestäjät kertoo Amerikkaan tulevasta nuoresta naisesta, joka on "saanut" vihdoin itselleen aviomiehen, oikean lääkärin Amerikasta. Hänelle kuitenkin valkenee heti ensi hetkestä, että kaikki ei ole kuten on luvattu. Onneksi hän saa kuitenkin turvaa naapurin rouvalta.
Minua on aina kiinnostanut näkemys, miltä tuntuu tulla vieraaseen maahan, kulttuuriin, vieraille tavoille. Naimakauppojen järjestäjissä tunnelmasta välitetään negatiivinen kuva. Varsinkaan, kun miehesi ei anna sinun tehdä mitä halua, kielen on oltava englantia, ruokien amerikkalaisia, vaatteiden länsimaisia. Kiehtovasti kerrottu tarina!
Yhdysvaltojen lähetystö kertoo jonosta Afrikan lähetystössä. Sadat ihmiset haluavat erinäisistä syistä Amerikkaan ja vain osalle se annetaan. Kirjan päähenkilö hakee viisumia suojellakseen itseään lapsensa tappajilta. Jonossa hän kuulee ja näkee kaikenlaista. Melko dramaattinen ja omapäinen loppu nosti tämän novellin kirjan parhaimpiin.

Novelli nimeltä Vapina miellytti minua vähiten. Se on tarina kahden nigerialaisen kohtaamisesta Amerikassa, päivä sen jälkeen kun lentokone on pudonnut maahan ikävin seurauksin. Chinedu ja Ukamaka kertovat toisilleen rakkauksistaan ja elämistään ja ovat toistensa lohtuna suuren "surun" ja hämmennyksen keskellä. Loppua myöten Chinedusta paljastuu yllättäviä ja ehkä vähän pelottaviakin asioita.
Suurimmassa osassa kirjan tarinoissa oli yllättävä ja avoin loppu. Välillä se ärsytti ja olisin halunnut tietää lisää. Kun luin kirjaa muutaman novellin putkeen, jäin kirjan luettuani ihmettelemään mikä oli joidenkin novellien pointti. Ne olivat hyvin kirjoitettu, mutta niistä olisi saanut loistavia romaaneja. Todella henkilökohtainen kirja, tunsin lukiessani miten henkilöt pääsivät aivan iholleni. Kirjaa ei todellakaan vain lue, vaan tarinoiden ongelmat tuntuvat liian todellisilta.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Elina Tiilikka: Punainen mekko



20-vuotias Noora on kyllästynyt jatkuvaan työttömyyteen ja satunnaisiin "paskaduuneihin". Netin kautta hän törmää sivuun, jossa naiset tarjoavat maksullista seksiä. Kauaa ei tarvitse lukijan odotella, kun Nooralla on jo sivulla oma ilmoitus ja työpuhelin alkaa piristä. Punainen mekko kertoo melko toistavasti ja yksityiskohtia kaihtamatta Nooran ja asiakkaiden välisistä akteista.

Minulla oli aika isot odotukset ja mielenkiinnot tätä kirjaa kohtaan. Alussa huvitti seurata Nooran askeleita siivoamisessa niskaan läähättävän työparin kanssa, stripparikeikkaa Huittisissa ja siitä etenemistä huoraksi. Tavallaan odotin näkeväni jotain edistystä kirjan aikana Nooran ammattitaidoista, mutta sellaista kuvaa en saanut. Yhtä tylyä ja laimeaa kohtelua asiakkaat saivat koko teoksen ajan.
Pidin kirjasta ja lukeminen sujui nopeasti. Näin jälkeenpäin miettien minua ärsyttää Nooran itsekeskeisyys, mihin en lukiessa kiinnittänyt huomiota. Äidin puheluihin vastataan kerran kuussa, riemuitaan kämppäkaverin poismuutosta ja yhtäkkiä pyydetäänkin asiakkailta puolelta tunnilta tuplahinta. Mahtoiko Noora ajatella muuta kuin rahaa, joka ei sekään merkinnyt hänelle mitään...

Kirjassa tuli melko selväksi prostituoidun arki, jokaista asiakasta ja sänkyhetkeä kuvailtiin suhteellisen tarkasti. Siinä ei pohdita oikeastaan syitä huoraamiselle, kirja on oikeastaan vain vuoden kurkistus erilaisen ammatin maailmaan ja sen harjoittajaan.
Ilon hetkiä minulle aiheutti kirjassa oleva päätös, uuden elämän aloitus, joka antoi lukijalle pohdittavaa rahan iloista ja haitoista. Henkilökohtaisesti se laittoi minut pohtimaan omaa rahan käyttöäni ja sen aiheuttamaa stressiä. Miksi Noorankin oli niin vaikea säästää rahaa, vaikka sai rahaa käteen viikossa useita satalappusia?
Kiukkua Noora tosin sai minulta valtavasti, kun kirjassa kuvailtiin ankaraa pahoinpitelyä hänen kissaansa kohtaan. Kiukun lisäksi eivät kyyneleetkään olleet kaukana. Voiko stressi ja ahdistus liiasta rahasta aiheuttaa oikeasti noin pahoja seurauksia?



torstai 1. joulukuuta 2011

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Lukupiirimme kuukauden kirja oli vuoden 2000 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi. Tällä kirjalla aloitan myös Finlandia-haasteen.
Sinisalon erikoisromaanissa on Mikael, miehistä pitävä mies. Erään illan päätteeksi hän löytää roskiksesta jotain pientä ja pörheää, metsänpeikon. Jostain syystä Mikael ei hätkähdä peikkoa, vaan ottaa peikon mukaan kotiinsa. Mitäs sitten? Petoeläimen lapsi on hänen kodissaan, kenellekään ei voi kertoa, eikä Mikael tiedä miten peikkoja hoidetaan.
Tietojen urkkiminen salaa entiseltä lääkäripoikakaverilta, monien marsujen ostaminen eläinkaupoista ja vieraiden hätistely ulko-ovelta ei ole helppoa. Pikkuhiljaa peikko kasvaa ja sen ja Mikaelin välit kiintyvät jollekin syvemmälle tasolle kuin omistaja-lemmikkisuhteeseen.

Pakko sanoa nyt ihan ensin, että ehdottomasti miinuspisteitä kannesta. Ihan hirveä painos! Tytöt yrittivät saada minut näkemään siinä peikon, mutta mielestäni kannessa on vain kuva jostain möhkäleestä, mikä muistuttaa korpin tapaista.
Kirjassa oli mukavan lyhyet luvut ja se olikin osittain sen takia tosi helppolukuinen. Hitaana lukijana, minulla on ilo kertoa, että luin tämän kirjan alle vuorokaudessa!
Sinisalo oli ovelasti myös keräillyt kaikenlaista mahdollista faktaa/fiktiota peikoista runojen, kansan tarujen ja professorien pohdintojen perusteella. Osa näistä oli hyvin tylsiä ja luin ne vain pikaisesti läpi. Jotkut taas olivat tosi mielenkiintoisia, erilaiset vanhat sadut peikoista kiinnostivat minua. Joutavat runot Agricolan suomella olisi voinut jättää pois kokonaan...

Vaikka kirjassa olikin tämä peikko, en miellä kirjaa fantasiakirjaksi, niinkuin tämä lukemani kirjaston kappale oli luokiteltu. Peikko oli todella todentuntuinen ja vaikka se kasvoi reilusti kirjan aikana alakoululaisen lapsen mittoihin, kuvittelin sen koko tarinan ajan pieneksi vauvan kokoiseksi palluraksi. Tässä kohtaa mielipiteeni erosi rajusti muiden lukupiirityttöjen ajatuksista. Heistä peikko oli vastenmielinen ja ehkä jopa hieman pelottava. Samoin minä tavallaan pidin Mikaelin ja peikon läheisyydestä, kun muita se ällötti. Olihan siellä todella ällöttäviäkin kohtia, mutta lapsellisuudellani pyyhkäisin ne mielestäni yli ja jatkoin lukemista. Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.

Kokonaisuudessaan mielestäni hyvä kirja, todellisen oloinen ja on varmasti vaatinut paljon taustatyötä. Loppukin mukavan avoin, sen voi viimeistellä mielessään surulliseksi tai onnelliseksi. Minä valitsin onnellisen.


tiistai 29. marraskuuta 2011

Sofi Oksanen: Baby Jane



Siilipäinen, maihareita ja reisitaskuhousuja käyttävä Piki, pääkaupunkiseudun arvostetuin ja halutuin lesbonainen 1990-luvulla on sairas ja vankilassa. Vankina omassa mielessään. Paniikkihäiriö pitää Pikin kotona monta vuotta, kun hänen ex-tyttöystävänsä Bossa hoitaa pyykit ja kaupassa käynnit. Piki poistuu ainoastaan juhlimaan tarinan kertojan ( nykyisen tyttöystävän, jonka nimeä ei mainita!) kanssa yöhön juhlimaan. Auringon valoa hän ei ole nähnyt vuosiin.
Miten seurustella ja rakastaa ihmistä, joka on aina humalassa? Ihminen, kuka lupaa romanttisia asioita (kävelyä vastasataneeseen lumeen, yhteistä pirtelön juontia Linnanmäellä...), mutta ei kykene pitämään niitä sairautensa takia. Baby Janen kertoja on tosi lujilla. Miten auttaa rakasta, joka ei halua apua muilta kuin ex-tyttöystävältään? Miltä tuntuu, kun oman rakkaan entinen pesee teidän sotkuiset lemmenlakanat?

Baby Jane on kaunis tarina mielen sairaudesta, rakkaudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen ja muiden läheisten tekemisten hallinnasta. "Jos minä en halua käydä ulkona päiväsaikana, et saa sinäkään ", leijuu sanattomana ilmassa koko tarinan ajan.
Kertoja tuntee tietynlaista hoivaamisen tarvetta Pikiin, eikä eron jälkeenkään osaa olla auttamatta. Kertoja yrittää olla onnellinen heterona, ns. kulissiavioliitossa, mutta korvaako raha ja tuntien vaahtokylvyt rakkaan naisen lämpöä?

Kirja oli mielestäni yllättävän helppolukuinen Oksasen kirjaksi. Heti aloitettuani kirjan, tuntui että halusin vain lukea tarinaa eteenpäin, vaikka kirjassa kerrottiin oikeastaan vain Pikin ja kertojan arjesta. Suorasukainen kerrontatyyli upposi minuun ja muutaman kerran hörähtelin ääneen Pikin anarkistisille jutuille. Lukujen alussa oli aina pieni pätkä eri lauluista, mikä oli mielestäni hyvä idea, ja toi tarinaan pientä intohimoa lisää.
Henkilöhahmoista samaistuin eniten kertojaan. Vaikka en osaakaan kuvitella miltä hänen tilanteensa tuntuisi oikeassa elämässä, löysin samoja piirteitä kuin itsestäni ja halusin vain hänen olevan onnellinen. Piki ja Bossa puolestaan ärsyttivät minua melkoisesti. Bossa tuntui tungettelevalta paksukaiselta, joka ei osaa päästää irti vanhasta suhteesta. Roikkuu väkisin mukana, vaikka hänellä olisikin vain kauppakassin rooli. Piki oli jotenkin vain niin itsekäs ja säälittävä, että teki mieli läimäyttää häntä. Riemuitsinkin, kun kirjan puolivälin jälkeen tarinan kertoja käyttäytyi fyysisesti verisesti. Saipahan akka jotain osviittaa siitä, miten muita kohdellaan.
Jos Oksasen tuotanto ei ole tuttua, suosittelen aloittamaan tästä. Rankka aihe tässäkin, mutta helpoimmasta päästä lukea. Puhdistus on silti suosikkini, mutta aavistuksen hidaslukuisempi, jos Viron lähihistoria ei ole tuttua. Stalinin lehmät olen myös lukenut, mutta palaan siihen varmasti joskus myöhemmin jos se avautuisi sitten vähän paremmin.

Kirja antoi minulle ajateltavaa mielensä vankina olevista ihmisistä ja toivon, että asiat ovat nyt Suomen mielenterveyshoidon osalla paremmin.


tiistai 1. marraskuuta 2011

Natascha Kampusch: 3096 päivää



Vuonna 1998 10-vuotias Natascha Kampusch siepattiin valkoiseen pakettiautoon kesken koulumatkan. Sieppaaja piti häntä vankinaan kellarityrmässä kahdeksan vuotta, kunnes Natascha pääsi pakoon. 3096 päivää-kirjassa Natascha kertoo vuosista vankeudesta ja siitä miltä ensimmäiset hetket vapaana tuntuivat.

Sieppauksesta on ollut erilaisia uutisia ja versioita eri lehdissä ja nettisaiteilla, joten olin hyvin kiinnostunut kuulemaan totuuden siepatun ja vangitun nuoren naisen suusta.
Heti ensimmäisten sivujen jälkeen olin suoranaisesti hämmästynyt. En olisi uskonut tavallisen tytön (tällä tarkoitan ilman kirjoittamiskokemusta) kirjoittamaan näin hyvin! Oletin, että teksti etenisi tyyliin " Minut siepattiin pakettiautoon. Menin paniikkiin ja aloin itkeä." Mutta ei, teksti oli oikein sujuvaa ja sitä oli mukava lukea.
Minusta tuntui, että luin kirjaa koko ajan suu apposen auki. Heti aluksi olin hämmästynyt tyrannimaisesta äidistä, sieppauksen sattumasta ja sitten miten Natascha oikein selvisi. Todella vahva tyttö. Jos minua pidettäisiin vankina, hakattaisiin ja kiellettäisiin itkemästä, niin no minähän itkisin ja lujaa. En ole edes varma olisinko itse jaksanut odottaa tuossa tilanteessa elämää, vai olisinko yrittänyt luovuttaa kuten Natascha muutamaan otteeseen.

Kirjassa oli minusta ehkä hienointa Nataschan toiveikkuus, joka seurasi sieppauksen alkuhetkistä sivu sivulta viimeiseen kappaleeseen asti. Hän joka päivä ihanasti jaksoi uskoa huomiseen ja toivoa pelastusta. Kirjasta tuli minulle paikoin ahdistunut, osittain elämänhaluinen olo. Pidin siitä miten Natascha riemuitsi televisio-ohjelmista, kirjoista (!) ja kirjoittamisesta. Jostain sain fiilistä odotella iloisia eläkepäiviä kun voi katsoa telkkarista kaikki ohjelmat ja lukea kaikki ne kirjat mitä ei nuorena ehtinyt. Ahdistuksen väreitä minulle aiheutti ahtaat suljetut tilat, joissa Nataschan piti olla yksin, sekä sieppaajan julmuus. Se miten hän vei viattoman tytön arvokkuuden ja ihmisarvon.

Tarina oli hurja ja raaka. Natascha julkaisi kirjassaan tarkkoja muistiinpanoja sieppaajansa Wolfgang Priklopilin tekemästä väkivallasta. Minua oksetti lukea. Ja varsinkin, kun kaikki oli totta. Ja miten tuollaista tapahtuu joka päivä eri ihmisille maailmassa.
Suosittelen kirjaa tarinaltaan ehdottomasti, en välttämättä niinkään kielen takia ;) Tylsiä hetkiä minulla ei pahemmin tätä lukiessa ollut. Todella avoimesti kirjoitettu teos. Asia josta Natascha ei halunnut kertoa oli hänen ja Priklopilin seksielämä. Siitä tuskin saamme ikinä tietää mitään.



Loppuun vielä maailman hienoin synttärilahja kaverilta :)

P.s. Kirjoitin kirjasta lisämuokkauksia kappaleen verran, mutta kun painoin julkaisua, blogger näytti erroria. !!!!! En edes muista mistä oikein kirjoitin niin paljon... Mutta, keskustelua kirjasta?

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Nicholas Sparks: Kuuntele vain muistojasi



Moni on varmasti nähnyt maailman ihanimman rakkauselokuvan, The Notebookin. Niin minäkin. Halusin siis ehdottomasti myös lukea kirjan, johon elokuva perustuu. Juonesta en paljoa viitsi paljastaa, saattaa pilata muuten ihanan romanttisen lukuelämyksen.
Vanhusten hoitokodissa elää raihnainen vanha mies ja hitaasta ajatuksenjuoksusta ja muistihäiriöistä kärsivä nainen. Joka aamu mies menee naisen huoneeseen lukemaan samaa muistikirjaa. Muistikirjassa palataan 1930-1940-luvuille seuraamaan Allien ja Noahin rakkaustarinaa. Kertomus valinnoista, taiteesta, ikuisesta onnesta ja intohimosta.

Suoraan sanottuna rakastin tätä kirjaa. Olin toki nähnyt tämän elokuvana jo aiemmin, mikä vahvisti tuntemuksiani entisestään, kun pystyi kuvittelemaan Rachel McAdamsin Alliena. Todella helppolukuista tekstiä, olisin lukenut tämän varmaan yhdessä illassa, mutta yritin säästellä tätä... :) Teksti oli helppoudestaan huolimatta todella kaunista ja kuvailevaa, varsinkin Noahin kertomat runot olivat todella koskettavia.
Vaikka Noah olikin kertojana salaperäinen, kaikki meni onneksi niinkuin toivoinkin ja oikeat ihmiset saivat toisensa. Pidin myös siitä miten Alliekin pääsi välillä kertomaan, joten sai varmuuden miten aito rakkaus näiden kahden suhteessa oli todella totta.
Kirja sai tietyllä tapaa minut arvostamaan enemmän maalausta, luontoa ja ehdottomasti runoja. Kunpa minunkin rakas tajuaisi lukea minulle rakkausrunoja..
Todella ihana kirja, yksi vähistä miinuksista, että oli liian lyhyt! :D Olisin kaivannut hitusen lisää juonenkäänteitä. Lisää Sparksia minulle!



tiistai 18. lokakuuta 2011

Vladimir Nabokov: Lolita


Lolita lojui puoleen väliin asti luettuna yöpöydälläni reilun kuukauden. Edellispäivänä tartuin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän venäläisen klassikon loppuun.
Lolita on Pariisissa 1955 julkaistu kirja hyväksikäytöstä ja pakkomielteestä. Sen ilmestyttyä se julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Lolitalla on siis melkoisen hurja maine.

Humbert on mies, joka on kiintynyt pikkutyttöihin. Heidän varsamaisen kömpelöt ja kurvittomat vartalot saavat hänet syntisiin liekkeihin. Tulee päivä jolloin Humbert tapaa rouva Hazen ja hänen tyttärensä Doloresen. Dolores on mitä suloisin tyttö, jonka Humbert on koskaan nähnyt. Hän haluaa mennä rouva Hazen kanssa naimisiin ihan vain ollakseen pikku Lolitansa lähellä. Alkuun se on melko viatonta. Mutta kun rouva Haze kuolee, Humbertista tulee Doloresen isäpuoli! Kahdestaan he matkustelevat ympäri maailmaa Humbertin omistushalun kasvaessa.

Aloitin kirjan suurin ennakko-odotuksin. Kirjan takateksti ja uusi ihana kirjapainos lupailivat hyvää, kutkuttavaa ja hätkähdyttävää lukukokemusta. Esipuhe oli tosin melko mahdoton käsittää. Enhän tavallaan tiennyt kuka puhui ja millainen alkuasetelma siinä oli. Ensimmäisten lukujen jälkeen pidin kirjasta. Todella kaunista ja koukeroista kieltä mitä hienoimmilla vertauskuvilla. Tekstiä pelottavasta aiheesta mielenkiintoisesta näkökulmasta. Kuinka usein saa lukea tekstiä itse "pahiksen" näkökulmasta? Mieleeni tulee vain useita teoksia uhrin tai jonkun poliisin silmin. Kun kirjaa oli kulunut noin neljäsosa ja ns. asiaan oli päästy, kirja alkoi tuntua pitkäveteiseltä.

Halusin lukea nopeammin, en lukea samaa lausetta kolmesti ja pohtia sen merkitystä ja hienoutta. Sinnittelin puoleen väliin asti, kunnes kirja jäi sinne yöpöydälle. Kirjaston eräpäivä alkoi kuitenkin lähestyä, joten päätin lukea kirjan loppuun. Joskushan se oli tehtävä. Ehkei minun kirjan loppupuoliskossa tarvitsisi pohtia joka lausetta niin tarkoin. Jos siinä vaikka tapahtuisi jotain. No mutta. Lukeminen oli vielä tylsempää kuin ennen. Matkustelua ristiin rastiin, lahjontaa nilkkasukkaiselle lapselle ja kakaran kiukuttelua.

Jotain kuitenkin tapahtui. Viimeiset sata sivua aivan tempaisivat minut mukaansa. Miten jännittäviä hetkiä vietinkään! Tuntui kuin olisin ollut keskellä olohuonetta seuraamassa tapahtumia, enkä vain lukenut tarinaa sivullisena niinkuin aiemmin kirjassa. Kun kirja loppui, ajattelin että tässäkö tämä sitten oli. Sekava aloitus, hyvä alku, tylsä keskikohta ja mahtava loppu? Toivon, että jaksan lukea tämän muutaman vuoden kuluttua uudelleen ja saada entistä enemmän irti.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Michael Scott: Kirjanvartija

On totta, että 1300-luvulla eli alkemisti nimeltä Nicholas Flamel ja hänen vaimonsa Perenelle. Heillä ei ollut paljon varoja, Nicholas elätti heidät milloin milläkin ammatilla, mm. kirjakauppiaana. Eräänä päivänä Flamel sai käsiinsä Abrahamin kirjan, joka oli kirjoitettu omituisella kielellä. Seuraavat kaksikymmentä vuotta Nicholas matkusteli vaimonsa kanssa ympäri maailmaa yrittäen kääntää kirjaa ranskaksi tai englanniksi. Palattuaan Ranskaan Flamelit perustivat lastenkoteja ja sairaaloita. Kukaan ei tiedä miksi he rikastuivat ja mikseivät he samalla parantaneet omaa elämäntyyliään. He sijoittivat kaikki rahansa hyväntekeväisyyteen.
Tätä tarinaa on aina seurannut eräs taru, että pariskunnan kuoleman jälkeen heidän hautansa olisi ryöstetty, mutta löydetty tyhjänä. Legendan mukaan he elävät yhä. Maailman kiertueellaan he saivat käännettyä Abrahamin kirjan ymmärrettäväksi ja löysivät taian kuolemattomuuteen ja ohjeen viisasten kiveen. Kivi, joka muuttaa kaiken kullaksi. Kerran kuukaudessa tehtävällä loitsulla voi saada ikuisen elämän.

Kirjanvartija kertoo kaksosista Joshista ja Sophiesta, jotka elävät Kaliforniassa tavallista nuorten elämää. Kesken työpäivän heidän elämänsä muuttuu täysin. Kirjakauppaan, jossa Josh työskentelee Nick Fleming nimisen miehen alaisena, ilmestyy mädiltä kananmunilta haiseva mies ja kolme savista miestä. Miehet onnistuvat varastamaan Flemingiltä hänen vaimonsa, Perryn, ja hänen tärkeän vanhan kirjansa (kahta ratkaisevaa viimeistä sivua lukuunottamatta). Sophielle ja Joshille valkenee, että Nick Fleming ja hänen vaimonsa Perry eivät ole keitä väittävät olevansa. He ovat kuolemattomat Nicholas ja Perenelle Flamel.
Siitä alkaa huikea fantasiahenkinen seikkailu, jossa Nicholas ja kaksoset kohtaavat Scathachin, (lempinimeltään Scatty) pippurisen 2500-vuotiaan neitosoturi vampyyrin, joka auttaa heitä parhaansa mukaan saamaan kirjan ja Perenellen takaisin. Pian kaksoset tajuavat, että heidän koko loppuelämänsä on muuttunut.
Kirjan varastanut Dee suunnittelee toimittavansa sen vanhoille sukupolville ja siten herättävänsä vanhat jumalattaret sun muut oliot takaisin valtaan. Se ei kuitenkaan onnistu ilman kahta viimeistä sivua, joita Nicholas ja kaksoset varjelevat.

Huh, tässäpä vaikeasti tiivistettävä kirja :D Ystäväni suositteli tätä kirjasarjaa minulle kesällä ja lainasinkin kolme ensimmäistä (ja ilmestynyttä) osaa samantien. Vasta nyt ehdin kuitenkin aloittamaan sarjan. Olinhan aluksi epäileväinen, en ole hetkeen lukenut nuorten kirjoja, varsinkaan fantasiaa. Aloitettuani kirjan alkuviikosta olin ärsyyntynyt, tapahtumat olivat hyviä, mutta kirjoitustyylistä paistoi niin selvästi kenelle se oli suunnattu. Teki mieli välillä huutaa ihan ääneen, etten ole mikään idiootti, ei tarvitse joka asiaa selitellä...
Päästyäni kirjaan mukaan olin kuitenkin innoissani. Siis vau. Olin totaalisesti lumoutunut kirjasta, tuntui että halusin vain lukea luvun toisensa perään. Tapahtumat veivät aivan mukanaan. Lisäksi minua kiehtoi ajatus, että kirjan henkilöt kaksosia lukuunottamatta olivat ns. "oikeita". Kaikki hahmot perustuivat aitoihin historiallisiin henkilöihin tai mytologisiin olentoihin. Kesken kirjan innostuin silloin tällöin googlettelemaan joitain hahmoja. Kirjan kieli ei ollut mitään kummoista, joten jos kaunis kieli on sinulle tapahtumia tärkeämpää, tämä ei välttämättä ole sinun kirjasi.

Kirjanvartija kertoo mielestäni kauniisti sisarusten välisestä suhteesta. Itselläni ei ole koskaan ollut erityisen hyvät välit veljeeni, mutta tästä kirjasta sain ajatusta arvostaa häntä enemmän.
Pidin siitä miten kirjan jumalattarissa, esimerkiksi kolmikasvoisessa Hekatessa oli pelottavuudestaan huolimatta jotain inhimillistä. Vaikka kaikkia myyttisiä hahmoja pelättiin, heissä tuntui olevan jotain tavallistakin. Kuvaukset heistä olivat kyllä sen verran omituisia, että odotan innolla miten uskottavasti tästä onnistutaan elokuva rakentamaan. Kirjan takakannen mukaan leffasta vastaa sama yhtiö kuin TSH-elokuvista.

Kirjanvartijassa oli kuitenkin ehkä hitusen liikaa mässäilyä myyttisten hahmojen pelottavuudella. Aina kun uusi hahmo tuli peliin, hänestä puhuttiin kammottavimpana olentona, jonka kuvitella saattaa. Ööö, eikös se edellinen ollutkaan se pelottavin?
Kirja oli mielestäni kuitenkin tosi hyvä fantasiakirjaksi, ja aion ehdottomasti lukea jatko-osatkin.
Suosittelen historiasta ja myyteistä kiinnostuneille!

maanantai 10. lokakuuta 2011

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys


Kunderan tunnetuin teos oli lukupiirimme kuukauden kirja. Tänään tapasimme Kirjakahvilassa ja rankkasimme romaanin. Kuten aina, mielipiteet olivat vähän erilaisia ja kinata sai ;)

Olemisen sietämättömässä keveydessä kerrotaan neljästä ihmisestä ja heidän suhteista toisiinsa. Kirjassa keskitytään kuitenkin pääosin Terezan ja Tomásin väliseen suhteeseen ja petokseen. Jokainen henkilö on hitusen epävarma, mistä syntyy vääriä valintoja heidän elämissään. "Vai ovatko ne sittenkään vääriä? Jokaisella on vain yksi elämä ja sattumat tuovat kohtalon ", pohtii myös Kundera. Kirjan takakannen mukaan kirja on kauneimpia kirjoitettuja rakkaustarinoita. Kyseenalaistan hieman tätä väitettä. Erotiikkaa, moraalitonta toimintaa ja filosofiaa löydän, mutta en kaunista rakkautta. Kirjan juonesta on vaikeaa kertoa enempää sitä spoilaamatta, joten siirrytään arvosteluosioon :)

En ikinä jätä mitään kirjoja kesken, mutta on pakko myöntää että tämän kirjan kanssa se kävi mielessä muutamaan otteeseen. Heti ensimmäisissä luvuissa Kundera tekee filosofisia kysymyksiä ja vastaa niihin epäselvän jaarittelevasti. Ei hyvä. Haluan, että lukiessani kirjaa minulle herää kysymyksiä, ei että ne kysytään minulta suoraan kirjassa. Haluan itse oivaltaa. Kirja käsitteli 60% näitä kysymyksiä ja jaarittelua, joten paljoa ei jäänyt tilaa itse tapahtumille. Lisäksi kirjassa toistellaan samoja asioita todella paljon. Minua ainakin ahdistaa lukea samat tapahtumat monesti, tuntuu että siitä pitäisi ymmärtää jotain ylimääräistä rivien välistä. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, jos siitä olisi halunnut saada kaiken irti. Luulen, että tästä syystä Kundera on päättänyt jakaa kirjansa lyhyisiin lukuihin. Jotta se olisi selkeämpi.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli Terezan surkea lapsuus hirmuäidin kanssa (josta olisin mieluusti halunnut tietää lisää), Karenin-koiran elämä ja Terezan uskollisuus. Kuinka paljon täytyy rakastaa toista, että kestää miehen lähes jokailtaisen aviorikoksen? Minua suoraan sanottuna vitutti Tomásin munattomuus ja Sabinan (hänen "toisen " naisensa) akkamaisuus. Kirja pisti ahdistamaan.

Välillä tuntui, että naiiviuden puolesta henkilöt olisivat olleet teinejä. Toisaalta ajattelin heidän olevan eläkeikää lähestyviä, joiden kiihko parisuhteessa on kadonnut. Kumpikaan ei osunut. Henkilöt olivat kolmi-, nelikymppisiä.

Yleisvaikutelma oli osaltani negatiivinen ja tuskin palaan Kunderaan lähiaikoina. Valitettavasti tästä kirjasta minulla ei ole paljon sanottavaa. En tykännyt, mutta Riinan sanoin siinä oli potentiaalia.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Muistan keväällä lukeneeni äidin MeNaisista Tuomas Kyrön haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittavansa kirjaa kerjäläisestä ja jäniksestä. Idea oli mielestäni tosi söpö ja sympaattinen. Bongatessani kyseisen teoksen paikalliskirjastoni jokerihyllystä, en epäröinyt lainata sitä. Jokerihyllyksi nimitetään kirjastossamme hyllyä, josta löytyvät uutuuskirjoista ylimääräiset kappaleet. Laina-ajaksi on määritetty vain 2 viikkoa, jonka jälkeen sitä ei voi uusia taikka varata. Näin pieni kirjastomme takaa mahdollisuuden mahdollisimman monille päästä käsiksi uusiin kirjoihin :)

Kyrön 10. kaunokirjallisessa teoksessa tapaamme ulkomailla asuvan Vatanescun. Hän saa uskomattoman tarjouksen Jegor Kugarilta, ihmiskauppiaalta, päästä Suomeen "töihin". Kuten arvata saattaa Jegorin tarjous on kaikkea muuta kuin reilu ja Vatanescu päättää kokeilla jotain muuta Helsingin alueella. Vatanescu kohtaa kirjan alussa kanin, jonka kanssa heidän sympatiat kohtaavat ja yhdessä he seikkailevat ympäri Suomea yrittäen tienata rahaa saadakseen Vatanescun pojalle nappulakengät.
Vatanescua ei voi sanoa onnen pekaksi, sillä aina hänen päästyään hieman rahan jäljille ja työn makuun, homma menee pieleen ja hän ajautuu seuraavaan kohteeseen. Asioita ei paranna se, että huume-, ihmis- ja asekauppias Jegor Kugar on Vatanescun ja jäniksen perässä.

Kokonaisuudessaan pidin kirjasta. Kyröllä on mukavan ironinen ja satiirinen tyyli kirjoittaa yhteiskunnasta ja osuu piikeillään suoraan ytimeen. Muutamia kertoja hörähtelin ääneenkin, ja varmasti olisin enemmänkin jos politiikka olisi tuttua ;)
En voinut olla miettimättä sitä, kuinka paljon kirjasta on totta. Miten vaikeaa ulkomaalaisilla loppujen lopuksi on? Kuinka paljon syrjimme ja huijaamme heitä? Aihetta sai pureksia jonkin verran, mutta minulle se ei riittänyt selvittämään ajatuksiani. Joka tapauksessa sain uutta ajateltavaa ihmisyydestä. Kenellä sitä ei oikestaan ole? Tämä kirja olisi mielestäni oiva ennakkoluuloisille ihmisille.
Kirjan ideasta minulle tuli mieleen ehdottomasti Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Uusien ihmisten ja paikkojen tapaaminen ihmiselle, joka ei ymmärrä kyseisestä kulttuurista mitään oli aivan kuin tästä ihanasta lasten sadusta. Molemmat kirjat pohtivatkin kysymystä "Kuka minä oikeastaan olen?" "Mikä/kuka on maailma?" Kerjäläinen ja jänis onkin ajatuksia antava aikuisten satu. :)
Paikoitellen minua ärsytti asioiden tietty toistelu ja politiikasta kertovat kohdat kirjan loppupuolella. Vatanescun ajatukset ja sanomiset oli merkitty kirjaan kursiivilla. Osittain minua häiritsi, kun ei tiennyt olivatko ne hänen ajatuksiaan romaniaksi vai epävarmaa puhetta englanniksi.
Minua liikutti, että tarinaan oli saatu niin liikuttava ja onnellinen loppu. Uskon, että joidenkin mielestä se ei sovi ollenkaan kirjaan ja pilaa koko teoksen, mutta ei oikeastaan minusta. Aluksi toki ihmettelin, että mitenkäs kaikki menee näinkin hyvin, mutta viimeisillä sivuilla hymyilin vain onnellisena Vatanescun ja varsinkin kanin puolesta.