sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Michael Scott: Kirjanvartija

On totta, että 1300-luvulla eli alkemisti nimeltä Nicholas Flamel ja hänen vaimonsa Perenelle. Heillä ei ollut paljon varoja, Nicholas elätti heidät milloin milläkin ammatilla, mm. kirjakauppiaana. Eräänä päivänä Flamel sai käsiinsä Abrahamin kirjan, joka oli kirjoitettu omituisella kielellä. Seuraavat kaksikymmentä vuotta Nicholas matkusteli vaimonsa kanssa ympäri maailmaa yrittäen kääntää kirjaa ranskaksi tai englanniksi. Palattuaan Ranskaan Flamelit perustivat lastenkoteja ja sairaaloita. Kukaan ei tiedä miksi he rikastuivat ja mikseivät he samalla parantaneet omaa elämäntyyliään. He sijoittivat kaikki rahansa hyväntekeväisyyteen.
Tätä tarinaa on aina seurannut eräs taru, että pariskunnan kuoleman jälkeen heidän hautansa olisi ryöstetty, mutta löydetty tyhjänä. Legendan mukaan he elävät yhä. Maailman kiertueellaan he saivat käännettyä Abrahamin kirjan ymmärrettäväksi ja löysivät taian kuolemattomuuteen ja ohjeen viisasten kiveen. Kivi, joka muuttaa kaiken kullaksi. Kerran kuukaudessa tehtävällä loitsulla voi saada ikuisen elämän.

Kirjanvartija kertoo kaksosista Joshista ja Sophiesta, jotka elävät Kaliforniassa tavallista nuorten elämää. Kesken työpäivän heidän elämänsä muuttuu täysin. Kirjakauppaan, jossa Josh työskentelee Nick Fleming nimisen miehen alaisena, ilmestyy mädiltä kananmunilta haiseva mies ja kolme savista miestä. Miehet onnistuvat varastamaan Flemingiltä hänen vaimonsa, Perryn, ja hänen tärkeän vanhan kirjansa (kahta ratkaisevaa viimeistä sivua lukuunottamatta). Sophielle ja Joshille valkenee, että Nick Fleming ja hänen vaimonsa Perry eivät ole keitä väittävät olevansa. He ovat kuolemattomat Nicholas ja Perenelle Flamel.
Siitä alkaa huikea fantasiahenkinen seikkailu, jossa Nicholas ja kaksoset kohtaavat Scathachin, (lempinimeltään Scatty) pippurisen 2500-vuotiaan neitosoturi vampyyrin, joka auttaa heitä parhaansa mukaan saamaan kirjan ja Perenellen takaisin. Pian kaksoset tajuavat, että heidän koko loppuelämänsä on muuttunut.
Kirjan varastanut Dee suunnittelee toimittavansa sen vanhoille sukupolville ja siten herättävänsä vanhat jumalattaret sun muut oliot takaisin valtaan. Se ei kuitenkaan onnistu ilman kahta viimeistä sivua, joita Nicholas ja kaksoset varjelevat.

Huh, tässäpä vaikeasti tiivistettävä kirja :D Ystäväni suositteli tätä kirjasarjaa minulle kesällä ja lainasinkin kolme ensimmäistä (ja ilmestynyttä) osaa samantien. Vasta nyt ehdin kuitenkin aloittamaan sarjan. Olinhan aluksi epäileväinen, en ole hetkeen lukenut nuorten kirjoja, varsinkaan fantasiaa. Aloitettuani kirjan alkuviikosta olin ärsyyntynyt, tapahtumat olivat hyviä, mutta kirjoitustyylistä paistoi niin selvästi kenelle se oli suunnattu. Teki mieli välillä huutaa ihan ääneen, etten ole mikään idiootti, ei tarvitse joka asiaa selitellä...
Päästyäni kirjaan mukaan olin kuitenkin innoissani. Siis vau. Olin totaalisesti lumoutunut kirjasta, tuntui että halusin vain lukea luvun toisensa perään. Tapahtumat veivät aivan mukanaan. Lisäksi minua kiehtoi ajatus, että kirjan henkilöt kaksosia lukuunottamatta olivat ns. "oikeita". Kaikki hahmot perustuivat aitoihin historiallisiin henkilöihin tai mytologisiin olentoihin. Kesken kirjan innostuin silloin tällöin googlettelemaan joitain hahmoja. Kirjan kieli ei ollut mitään kummoista, joten jos kaunis kieli on sinulle tapahtumia tärkeämpää, tämä ei välttämättä ole sinun kirjasi.

Kirjanvartija kertoo mielestäni kauniisti sisarusten välisestä suhteesta. Itselläni ei ole koskaan ollut erityisen hyvät välit veljeeni, mutta tästä kirjasta sain ajatusta arvostaa häntä enemmän.
Pidin siitä miten kirjan jumalattarissa, esimerkiksi kolmikasvoisessa Hekatessa oli pelottavuudestaan huolimatta jotain inhimillistä. Vaikka kaikkia myyttisiä hahmoja pelättiin, heissä tuntui olevan jotain tavallistakin. Kuvaukset heistä olivat kyllä sen verran omituisia, että odotan innolla miten uskottavasti tästä onnistutaan elokuva rakentamaan. Kirjan takakannen mukaan leffasta vastaa sama yhtiö kuin TSH-elokuvista.

Kirjanvartijassa oli kuitenkin ehkä hitusen liikaa mässäilyä myyttisten hahmojen pelottavuudella. Aina kun uusi hahmo tuli peliin, hänestä puhuttiin kammottavimpana olentona, jonka kuvitella saattaa. Ööö, eikös se edellinen ollutkaan se pelottavin?
Kirja oli mielestäni kuitenkin tosi hyvä fantasiakirjaksi, ja aion ehdottomasti lukea jatko-osatkin.
Suosittelen historiasta ja myyteistä kiinnostuneille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! :)