tiistai 18. lokakuuta 2011

Vladimir Nabokov: Lolita


Lolita lojui puoleen väliin asti luettuna yöpöydälläni reilun kuukauden. Edellispäivänä tartuin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän venäläisen klassikon loppuun.
Lolita on Pariisissa 1955 julkaistu kirja hyväksikäytöstä ja pakkomielteestä. Sen ilmestyttyä se julistettiin heti kielletyksi kirjaksi. Lolitalla on siis melkoisen hurja maine.

Humbert on mies, joka on kiintynyt pikkutyttöihin. Heidän varsamaisen kömpelöt ja kurvittomat vartalot saavat hänet syntisiin liekkeihin. Tulee päivä jolloin Humbert tapaa rouva Hazen ja hänen tyttärensä Doloresen. Dolores on mitä suloisin tyttö, jonka Humbert on koskaan nähnyt. Hän haluaa mennä rouva Hazen kanssa naimisiin ihan vain ollakseen pikku Lolitansa lähellä. Alkuun se on melko viatonta. Mutta kun rouva Haze kuolee, Humbertista tulee Doloresen isäpuoli! Kahdestaan he matkustelevat ympäri maailmaa Humbertin omistushalun kasvaessa.

Aloitin kirjan suurin ennakko-odotuksin. Kirjan takateksti ja uusi ihana kirjapainos lupailivat hyvää, kutkuttavaa ja hätkähdyttävää lukukokemusta. Esipuhe oli tosin melko mahdoton käsittää. Enhän tavallaan tiennyt kuka puhui ja millainen alkuasetelma siinä oli. Ensimmäisten lukujen jälkeen pidin kirjasta. Todella kaunista ja koukeroista kieltä mitä hienoimmilla vertauskuvilla. Tekstiä pelottavasta aiheesta mielenkiintoisesta näkökulmasta. Kuinka usein saa lukea tekstiä itse "pahiksen" näkökulmasta? Mieleeni tulee vain useita teoksia uhrin tai jonkun poliisin silmin. Kun kirjaa oli kulunut noin neljäsosa ja ns. asiaan oli päästy, kirja alkoi tuntua pitkäveteiseltä.

Halusin lukea nopeammin, en lukea samaa lausetta kolmesti ja pohtia sen merkitystä ja hienoutta. Sinnittelin puoleen väliin asti, kunnes kirja jäi sinne yöpöydälle. Kirjaston eräpäivä alkoi kuitenkin lähestyä, joten päätin lukea kirjan loppuun. Joskushan se oli tehtävä. Ehkei minun kirjan loppupuoliskossa tarvitsisi pohtia joka lausetta niin tarkoin. Jos siinä vaikka tapahtuisi jotain. No mutta. Lukeminen oli vielä tylsempää kuin ennen. Matkustelua ristiin rastiin, lahjontaa nilkkasukkaiselle lapselle ja kakaran kiukuttelua.

Jotain kuitenkin tapahtui. Viimeiset sata sivua aivan tempaisivat minut mukaansa. Miten jännittäviä hetkiä vietinkään! Tuntui kuin olisin ollut keskellä olohuonetta seuraamassa tapahtumia, enkä vain lukenut tarinaa sivullisena niinkuin aiemmin kirjassa. Kun kirja loppui, ajattelin että tässäkö tämä sitten oli. Sekava aloitus, hyvä alku, tylsä keskikohta ja mahtava loppu? Toivon, että jaksan lukea tämän muutaman vuoden kuluttua uudelleen ja saada entistä enemmän irti.

4 kommenttia:

  1. Hienoa Anni, että luit tän loppuun! ;)

    VastaaPoista
  2. Haha niin, omatunto ei salli jättää kirjoja kesken :) Ja olihan tämä loppujen lopuksi luettava!

    VastaaPoista
  3. Tekisi mieli lukea tämä, mutta mainintasi hienoista kielikuvista ja koukeroisesta kielestä sai nikottelemaan. Mutta ehkä joskus...

    VastaaPoista
  4. Susa P, voi ei mikäs siinä niin? Taidat olla yksinkertaisen kielen ystävä vai.. :) Jos kirjaa lukee hitaasti jonkun toisen kirjan ohella se tuskin on niin paha..

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)