tiistai 29. marraskuuta 2011

Sofi Oksanen: Baby Jane



Siilipäinen, maihareita ja reisitaskuhousuja käyttävä Piki, pääkaupunkiseudun arvostetuin ja halutuin lesbonainen 1990-luvulla on sairas ja vankilassa. Vankina omassa mielessään. Paniikkihäiriö pitää Pikin kotona monta vuotta, kun hänen ex-tyttöystävänsä Bossa hoitaa pyykit ja kaupassa käynnit. Piki poistuu ainoastaan juhlimaan tarinan kertojan ( nykyisen tyttöystävän, jonka nimeä ei mainita!) kanssa yöhön juhlimaan. Auringon valoa hän ei ole nähnyt vuosiin.
Miten seurustella ja rakastaa ihmistä, joka on aina humalassa? Ihminen, kuka lupaa romanttisia asioita (kävelyä vastasataneeseen lumeen, yhteistä pirtelön juontia Linnanmäellä...), mutta ei kykene pitämään niitä sairautensa takia. Baby Janen kertoja on tosi lujilla. Miten auttaa rakasta, joka ei halua apua muilta kuin ex-tyttöystävältään? Miltä tuntuu, kun oman rakkaan entinen pesee teidän sotkuiset lemmenlakanat?

Baby Jane on kaunis tarina mielen sairaudesta, rakkaudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen ja muiden läheisten tekemisten hallinnasta. "Jos minä en halua käydä ulkona päiväsaikana, et saa sinäkään ", leijuu sanattomana ilmassa koko tarinan ajan.
Kertoja tuntee tietynlaista hoivaamisen tarvetta Pikiin, eikä eron jälkeenkään osaa olla auttamatta. Kertoja yrittää olla onnellinen heterona, ns. kulissiavioliitossa, mutta korvaako raha ja tuntien vaahtokylvyt rakkaan naisen lämpöä?

Kirja oli mielestäni yllättävän helppolukuinen Oksasen kirjaksi. Heti aloitettuani kirjan, tuntui että halusin vain lukea tarinaa eteenpäin, vaikka kirjassa kerrottiin oikeastaan vain Pikin ja kertojan arjesta. Suorasukainen kerrontatyyli upposi minuun ja muutaman kerran hörähtelin ääneen Pikin anarkistisille jutuille. Lukujen alussa oli aina pieni pätkä eri lauluista, mikä oli mielestäni hyvä idea, ja toi tarinaan pientä intohimoa lisää.
Henkilöhahmoista samaistuin eniten kertojaan. Vaikka en osaakaan kuvitella miltä hänen tilanteensa tuntuisi oikeassa elämässä, löysin samoja piirteitä kuin itsestäni ja halusin vain hänen olevan onnellinen. Piki ja Bossa puolestaan ärsyttivät minua melkoisesti. Bossa tuntui tungettelevalta paksukaiselta, joka ei osaa päästää irti vanhasta suhteesta. Roikkuu väkisin mukana, vaikka hänellä olisikin vain kauppakassin rooli. Piki oli jotenkin vain niin itsekäs ja säälittävä, että teki mieli läimäyttää häntä. Riemuitsinkin, kun kirjan puolivälin jälkeen tarinan kertoja käyttäytyi fyysisesti verisesti. Saipahan akka jotain osviittaa siitä, miten muita kohdellaan.
Jos Oksasen tuotanto ei ole tuttua, suosittelen aloittamaan tästä. Rankka aihe tässäkin, mutta helpoimmasta päästä lukea. Puhdistus on silti suosikkini, mutta aavistuksen hidaslukuisempi, jos Viron lähihistoria ei ole tuttua. Stalinin lehmät olen myös lukenut, mutta palaan siihen varmasti joskus myöhemmin jos se avautuisi sitten vähän paremmin.

Kirja antoi minulle ajateltavaa mielensä vankina olevista ihmisistä ja toivon, että asiat ovat nyt Suomen mielenterveyshoidon osalla paremmin.


tiistai 1. marraskuuta 2011

Natascha Kampusch: 3096 päivää



Vuonna 1998 10-vuotias Natascha Kampusch siepattiin valkoiseen pakettiautoon kesken koulumatkan. Sieppaaja piti häntä vankinaan kellarityrmässä kahdeksan vuotta, kunnes Natascha pääsi pakoon. 3096 päivää-kirjassa Natascha kertoo vuosista vankeudesta ja siitä miltä ensimmäiset hetket vapaana tuntuivat.

Sieppauksesta on ollut erilaisia uutisia ja versioita eri lehdissä ja nettisaiteilla, joten olin hyvin kiinnostunut kuulemaan totuuden siepatun ja vangitun nuoren naisen suusta.
Heti ensimmäisten sivujen jälkeen olin suoranaisesti hämmästynyt. En olisi uskonut tavallisen tytön (tällä tarkoitan ilman kirjoittamiskokemusta) kirjoittamaan näin hyvin! Oletin, että teksti etenisi tyyliin " Minut siepattiin pakettiautoon. Menin paniikkiin ja aloin itkeä." Mutta ei, teksti oli oikein sujuvaa ja sitä oli mukava lukea.
Minusta tuntui, että luin kirjaa koko ajan suu apposen auki. Heti aluksi olin hämmästynyt tyrannimaisesta äidistä, sieppauksen sattumasta ja sitten miten Natascha oikein selvisi. Todella vahva tyttö. Jos minua pidettäisiin vankina, hakattaisiin ja kiellettäisiin itkemästä, niin no minähän itkisin ja lujaa. En ole edes varma olisinko itse jaksanut odottaa tuossa tilanteessa elämää, vai olisinko yrittänyt luovuttaa kuten Natascha muutamaan otteeseen.

Kirjassa oli minusta ehkä hienointa Nataschan toiveikkuus, joka seurasi sieppauksen alkuhetkistä sivu sivulta viimeiseen kappaleeseen asti. Hän joka päivä ihanasti jaksoi uskoa huomiseen ja toivoa pelastusta. Kirjasta tuli minulle paikoin ahdistunut, osittain elämänhaluinen olo. Pidin siitä miten Natascha riemuitsi televisio-ohjelmista, kirjoista (!) ja kirjoittamisesta. Jostain sain fiilistä odotella iloisia eläkepäiviä kun voi katsoa telkkarista kaikki ohjelmat ja lukea kaikki ne kirjat mitä ei nuorena ehtinyt. Ahdistuksen väreitä minulle aiheutti ahtaat suljetut tilat, joissa Nataschan piti olla yksin, sekä sieppaajan julmuus. Se miten hän vei viattoman tytön arvokkuuden ja ihmisarvon.

Tarina oli hurja ja raaka. Natascha julkaisi kirjassaan tarkkoja muistiinpanoja sieppaajansa Wolfgang Priklopilin tekemästä väkivallasta. Minua oksetti lukea. Ja varsinkin, kun kaikki oli totta. Ja miten tuollaista tapahtuu joka päivä eri ihmisille maailmassa.
Suosittelen kirjaa tarinaltaan ehdottomasti, en välttämättä niinkään kielen takia ;) Tylsiä hetkiä minulla ei pahemmin tätä lukiessa ollut. Todella avoimesti kirjoitettu teos. Asia josta Natascha ei halunnut kertoa oli hänen ja Priklopilin seksielämä. Siitä tuskin saamme ikinä tietää mitään.



Loppuun vielä maailman hienoin synttärilahja kaverilta :)

P.s. Kirjoitin kirjasta lisämuokkauksia kappaleen verran, mutta kun painoin julkaisua, blogger näytti erroria. !!!!! En edes muista mistä oikein kirjoitin niin paljon... Mutta, keskustelua kirjasta?