lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

Hyvää uutta vuotta blogini lukijoille!

Haasteen idea on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa. Muiden vastauksia lukemalla saa lyhyen ja ytimekkään katsauksen toisten lukutoukkienkin lukuvuoteen, mutta myös omaa tulee tarkasteltua ehkä vähän syvällisemmin.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Sofi Oksanen - Puhdistus

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Markus Zusak - Kirjavaras

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei mikään, mutta silmiä kirveli Alice Seboldin Omassa taivaassa

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Sofi Oksanen - Stalinin lehmät

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina (olen tosin uusi blogimaailmassa..)

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Vladimir Nabokov - Lolita

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Muriel Barbery - Siilin eleganssi

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Mikko Rimminen - Nenäpäivä/ Markus Zusak - Kirjavaras/ Michael Scott - Kirjanvartija

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Chimamanda Ngozi Adichie - Huominen on liian kaukana

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Sofi Oksanen - Puhdistus/ Stephenie Meyer - Aamunkoi

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Natascha Kampusch - 3096 päivää/ Waris Dirie - Aavikon kukka

J. M. Barrie: Peter Pan



Peter Panista, pojasta joka ei halunnut koskaan kasvaa isoksi, on tehty monia näytelmiä, Disney-elokuva ja vuonna 2003 elokuvateattereihin tuli elokuva, joka noudattaa alkuperäiskirjaa oikein mainiosti. Disneyn versio ei ole minulle kovin tuttu, olen nähnyt sen ehkä kerran tai kaksi lapsena. Siinä käsityksessä kuitenkin elän ja toivon, että piirretty on alkuperäiskirjaansa lepsumpi. Vuoden 2003 Peter Pan -elokuvan olen nähnyt useasti ja se jaksaa edelleenkin viehättää!
Luin ensimmäisen kerran tämän vuonna 1911 ilmestyneen jännittävän satuklassikon n. 10-vuotiaana. Kirjastossa kierrellessäni, päätin kokeilla iskeekö se vanhempanakin. Yhtä vauhdikasta minulla ei ollut kirjan parissa enää kuin lapsena, mutta nautin edelleen keijupölyn ja merirosvojen voimasta.

Wendy, John ja Michael elevät tavallista elämää vanhempiensa kanssa Englannissa. Heillä on maailman paras lapsenvahti, koira nimeltä Nana, joka pitää heistä huolen ja leikityttää lapsia. Äidin siivotessa lastensa ajatuksia iltaisin, hän törmää varsin lapsien mielessä poikaan nimeltä Peter Pan. Äiti ei tiedä kuka tai mikä Peter on, joten hän viikkaa Peter-ajatukset alimmaisiksi ja jättää päälle vain turvallisia ja mukavia ajatuksia.
Yhtenä perjantai-iltana kaikki menee kuitenkin pieleen. Äiti ja isä lähtevät juhliin ja isä lukitsee Nanan kiukuspäissään ulos koirankoppiin. Nanan vaistoessa vaaran ja haukkuessa pihalla, lasten huoneeseen lennähtää kiukkuinen keiju Raikuli ja itse Peter Pan.
Peter johdattelee lapset luokseen Kaukamaahan (joka tunnetaan elokuvissa Mikä-mikä-maana), ja juuri kun äidin, isän ja Nanan syöksyessä lasten huoneeseen, lapset ovat lentäneet tiehensä.

Kaukamaassa lapset joutuvat mitä erilaisempiin seikkailuihin kadonneiden poikien, merirosvojen, intiaanien ja merenneitojen kanssa. Wendyä alkaa kuitenkin kalvaa koti-ikävä ja pelko, että lapset unohtavat vanhempansa tai mitä pahinta vanhemmat unohtavat lapsensa. Mutta Kaukamaasta ei olekaan niin helppo lähteä.

Kuten aiemmin totesin, vuoden 2003 jäljittelee erinomaisesti tätä kirjaa, suurin osa repliikeistä oli samoja ja tunsin suurta ylpeyttä, että elokuvasta ollaan saatu niin samankaltainen.
Kirjan jälkeen minua jäi mietityttämään kuinka montaa hahmoa kirjassa on ok vihata? Itse tunnustan inhonneeni Peteriä, Raikulia, Wendyä, merirosvoja, merenneitoja ja osaa kadonneista pojista. Sen sijaan pidin kovasti lapsellisesta isästä, hyväkäytöksisestä kapteeni Koukusta ja ihanasta Nana-koirasta. Minua viehätti Koukun elegantti ja charmikas käytös hienoissa vaatteissa, vaikka hän olikin tuiman näköinen ja ilkeä mies. Koukulla oli omat heikkoutensa, mikä teki hänestä inhimillisen ja pidettävän.
Intiaanien raakuus ja julmuus yllätti minut. Tämäkin käsitys johtuu mitä luultavimmin elokuvien antamasta hyväntahtoisesta vaikutelmasta.

Kirjan kertoja oli koko ajan mukana kirjan hengessä ja pohti lukijan kanssa mitä seuraavaksi tulisi kertoa ja mitä mieltä hän itse asioista oli. Tuntui, että Barrie ei olisi todellakaan itse keksinyt tarinaa, ainoastaan kertonut sitä. Kaikki kuulosti niin aidolta ja oikealta.
Mielestäni Barrie olisi voinut käyttää enemmän aikaa kertomalla Kaukamaassa tapahtuvia seikkailuja, sivuja kului liiaksi alkuasetelman parissa lasten huoneessa ja lentomatkassa Kaukamaahan. Kirjan lopun kerronta, sai minut melkein purskahtamaan itkuun. Minua kismitti niin paljon, miten joku voi olla niin röyhkeä ja itsekäs kakara kuin Peter. Olisi vain antanut Wendyn perheen ja hänen tyttäriensä olla rauhassa. Mikäkin maitohampainen naistennaurattaja.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Kirpparilla

Kävin kirpputorilla metsästelemässä halpoja kirjoja, ja löytyihän niitä. Itseasiassa vähän yli budjetinkin, mutta onneksi jonossa takana oleva pappa lainasi muutaman sentin minulle :) Näihin kirjoihin lopulta päädyin:

  • Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus
  • Sophie Kinsella - Himoshoppaajan salaiset unelmat (olen jo pitkään halunnut tutustua Kinsellan kirjoihin, ja hypistellyt niitä lähes joka kerta kirpputorilla käydessäni, mutta nyt päätin kokeilla ja ostaa yhden :))
  • Markus Zusak - Kirjavaras, olen jo lukenut tämän, mutta ajattelin että näin mahtava kirja pitää saada kyllä ihan omaksi.
  • Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi
  • Virpi Hämeen-Anttila - Muistan sinut Amanda
  • Turkka Hautala - Salo
Pakko vielä hehkuttaa noita ihania itsetehtyjä Betty Boop -patalappuja ja kahta Marilyn -elokuvaa :)) Jee!

Huomenna sitten toteutan "Lukutoukan katsauksen vuoteen 2011" ja sunnuntaina esittelen jouluna saatuja kirjoja! Katsotaan, jos saataisiin kuitenkin vielä tänään tai huomisaamuna vuoden viimeinen kirja-arvio aikaan eräästä sadusta ;)

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina



16-vuotias harlemilainen Precious on taas raskaana. Isälleen. Koulussa hän ei opi millään lukemaan eikä kirjoittamaan. Kaiken lisäksi hän saa potkut koulusta, koska isä on taas raiskannut tyttärensä ikävin seurauksin. Lukija ja Precious ymmärtävät asian epäreiluuden, toisin kuin Preciousin äiti. Nyt on lisää syitä hakata tyttöä. Preciousin äidin mielestä on sopivaa mäiskiä lastaan päivittäin päähän paistinpannulla ja potkia kasvoihin tarvittaessa, "veihän" oma tytär hänen miehensä.
Precious kyllästyy olemaan äitinsä ainainen nyrkkeilysäkki ja oman ja erityisesti syntymättömän lapsensa vuoksi lähtee pois kotoa. Hän löytää entisen opettajansa avulla vaihtoehtoisen koulun, paikka niille, jotka eivät Preciousin tavoin ole oppineet lukemaan ja kirjoittamaan vielä teini-iässä.
Koulussa Precious kuulee muilta tytöiltä, ettei ole ainoa hyväksikäytetty ja pahoinpidelty ja saa voimaa muiden tyttöjen tarinoista. Suurin tuen lähde Preciousilla on kuitenkin opettaja Blue Rain. Precious alkaa myös kaivata ensimmäistä lastaan, Pikku Mongoa, jolla on Downin syndrooma. 4-vuotias Mongo asuu Preciousin isoäidin luona, eikä Precious ole nähnyt lastaan aikoihin. Silti kaikki nämä vuodet hänen äitinsä on ominut tukimaksut Mongosta lykäten vammaisen lapsen omalle äidilleen.
Toisen lapsen synnyttyä Precious oppii pikkuhiljaa ymmärtämään maailmaa lisää.

Olen nähnyt tästä kertovan elokuvan noin vuosi sitten ja osasin arvata kuinka rankkaa tekstiä oli tulossa. Ei se silti hirveästi auttanut. Teksti on niin armotonta ja kaunistelematonta, että se varmasti shokeeraa jokaisen lukijan. Pidin kuitenkin kirjasta valtavasti. Precious ja hänen luokkatoverinsa kertovat elämästään todella henkilökohtaisia ja rumia asioita ja välillä tuntui kuin olisin ollut heidän kanssaan luokkahuoneessa ja haluaisin itsekin kertoa oman tarinani.
Tunsin suurta riemua, kun kirjan loppua kohden Precious tunsi itsekin olevansa upea, eikä hävennyt olevansa, musta, iso ja raiskattu. Noin sen kuuluukin mennä, ei itseään pidä hävetä! (paitsi tietty jos on joku karsee ;))

Aluksi Preciousin luokkatoverit jäivät vähän etäisiksi, mutta loppuun oli kirjoitettu jokaisen oma kertomus, mikä oli mielestäni hieno lopetus kirjalle. Puuttumaan jäi mielestäni tosin opettaja Rainin tarina, millainen menneisyys rastatukkaisella tummaihoisella homoseksuaalilla voi olla?
Välillä minun teki mieli taputtaa lukiessani opettaja Rainin hyvätahtoisuudelle ja jämäkkyydelle opetettaessa ja toisaalta halata Preciousta, kun hän oivalsi jotain uutta ja kaunista. Raivon kohteena minulla oli ehdottomasti Preciousin äiti ja koko sosiaalihuolto. Miten joku voi olla päästään niin sairas, ettei ymmärrä/ halua ymmärtää raiskauksen ja vikittelyn eroa? Millainen äiti jatkaa yhdessäoloa miehensä kanssa, vaikka tietää tämän olevan pedofiili? Miksei äiti välitä lapsestaan? Ja miksi tyhmä sosiaalihuolto antoi tyhmälle äidille kaikki rahat?

Kirja on melko ohut ja helppolukuinen, mutta sitä ei pidä vähätellä. Jokainen sivu on samaan aikaan ahdistava, oksettava, kaunis, julma ja arvokas. Tämä kirja on ensimmäinen, joka ansaitsee blogissani kokonaiset viisi pusua.


Mille kirjalle sinä olet antanut ensimmäisenä täydet pisteet?

tiistai 27. joulukuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä




Finlandia-palkinnon saanut Mikko Rimmisen Nenäpäivä ei kaipaa suurempia esittelyjä. Keski-ikäinen Irma kyllästyy tylsään elämäänsä ja lähtee Helsingin Hakaniemestä lähes päivittäisille retkille Keravalle, soittelemaan tuntemattomien ihmisten ovikelloja. Irma esittelee itsensä taloustutkimuksen kyselijänä ja nämä taikasanat päästävät Irman kymmenien tavallisten, mutta erilaisten ihmisten koteihin. Irma harjoittaa myös valeammattiaan Hakaniemessä, kotinurkillaan.
Osa ihmisistä kuitenkaan ei usko Irman olevan tavallinen talouskyselijä. Vai monestiko sinulta on kysytty kesken markkinapuheiden, että pidätkö broilerinmaksasta? Irma menee paniikkiin, koska esimerkiksi Irjasta, keravalaisesta perheen äidistä, hyvin samanlaisesta kuin Irma itse ja Hakaniemessä asustelevasta, alkoholisoituneesta Virtasesta on tullut tärkeitä Irman elämässä.
Eikö Irmalla ole sitten omaa perhettä tai ystäviä, kun pitää lähteä Keravalle asti niitä talouskyselyn takana hakemaan? No eipä ole. Irman työstä tai mahdollisista ystävistä ei kerrota mitään. Vaikka itse sain kuvan hänen olevan viisissäkymmenissä, mistä hän on aiemmin tienannut/tienaa elantonsa? Elämänkumppaniakaan Irmalla ei ole, Rimminen ei valaissut tämänkään asian taustoja pahemmin. Hän keskittyy selvästi kirjoitustyylissään nykyhetkeen. Poika (jonka nimeä ei mainita) Irmalla on. Aikuinen poika, jota kohtaan Irma itse käyttäytyy kuin pahempikin teini. Minä ainakin olisin äimänkäkenä, jos minun äitini ei vastaisi yhtäkkiä puhelimeensa ja tiuskisi minulle pienemmästäkin asiasta.
Minä pidin Nenäpäivästä. Teksti oli lempeällä huumorilla kirjoitettu ja lievällä ironialla maustettu. Irmalle sattui niin hulvattomia tapahtumia, jotka mielestäni kuuluu saada valkokankaalle! Kirjoitusasussa oli muutamia haittatekijöitä, joista en pitänyt. Ensinnäkin liian pitkät lauseet. Eihän siinä välissä ehtinyt vetää henkeä, kun yksi lause on puolen sivua! Toisaalta pitkillä lauseilla Rimminen sai välitettyä lukijalle hyvin Irman hätäännyksen ja paniikin tunteet. Toiseksi minua häiritsi kirjassa osittain käydyt nopeatempoiset keskustelut. Tavallaan on hauska idea laittaa repliikit suoraan pötköön lainausmerkeittä, erotella vain pilkulla, mutta kun henkilöt sanovat vain vuorotellen ”niin” tai ”niinhän se menee” tai ”niin mikä” alkaa mennä sekaisin, niin kuka sanoikaan ja mitä.
Kirjaa oli miellyttävä ja samalla raskas lukea, luultavasti pitkien lauseiden takia. Halusin tietää lisää Irman kohtalosta, mutta tuntui, että tarvitsen hetken juomatauon kirjasta! Vaikka luku loppui, en silti voinut lopettaa lukemista. Inhottavan kierteen Rimminen saanut aikaan ;) Pidin kohdista jolloin Irma sompaili autonsa kanssa miten sattui, tiedän hänen tunteensa onnettomana kuskina! Oletan myös, että niitä kohtia oli mukavampi lukea, kun tiesi mitä ne tarkoittivat. Jos olisin lukenut tämän vuosi sitten, niin olisin luultavasti ärtynyt, että mikä ihmeen kytkin ja pakki ;)
Eniten minua viehätti hahmona aina krapulassa oleva Virtanen. Niin erilainen kuin Irma, mutta silti minua liikutti miten lämmin ystävyys heidänkin välillään vallitsi kirjan lopussa. Haluaisin minäkin ystävän, jonka kanssa voisi tissutella päivät pitkät ja ihmetellä maailmaa.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini



Olin kuullut paljon ristiriitaisia ja ahdistuneita kommetteja Kellopeli Appelsiinista (jonka googlettelun perusteella voi kirjoittaa joko erikseen tai yhteen), joten päätin lukea tämän melko ohuen teoksen (155 sivua) ennen kahden keskeneräisen tiiliskiven loppuunlukua.
Teinipojat Alex (meidän kertojamme), Pim, George ja Pete pitävät vähän rajumman puoleisesta keppostelusta. Milloin vanhuksen kirjat revitään silpuksi ja tekohampaat murskataan paskaksi saappaiden alla, milloin kotivaimon kohtaloksi päätyy raiskaus ja jopa kuolema...
Kirjan alussa kerrotaan tätä kaverusten elämäntapaa, kunnes ystävät pettävät johtajansa Alexin ja Alex joutuu vankilaan vanhan naisen kuoleman tuottamuksesta. Minusta kuulosti aivan pöyristyttävältä, että 15-vuotias pojannulikka saa istuttavakseen melkein tähän asti kertyneiden elinvuosiensa verran vuosia tuomiota.
Parin vuoden jälkeen Alex "onneksi" pääsee kokeilemaan uutta menetelmää "kaksi viikkoa hoitoa ja hyvä ihminen koko loppuelämän", mutta pian Alex ymmärtää ettei uusi hoitomenetelmä ole todellakaan sen arvoista, kaksi viikkoa tuntuu todella ikuisuudelta puhumattakaan elämästä hoidon jälkeen..

Ennen kuin aloitin kirjan, huomasin onneksi viimeisillä sivuilla olevan slangisanaston, jossa osa oli Burgessin omaa mielikuvituksen tuotetta, osa venäläistä alkuperää olevia sanoja. Ensimmäisellä sivulla taisin kurkata taakse kymmenisen kertaa, vaikka osan sanoista tiesinkin ja pystyin päättelemään. Kätevä lisä kirjaan, en olisi osannut kuvitella mitä lukemisesta olisi tullut ilman sitä! :D
Odotin tältä kirjalta aika paljon, tuntui että se on saanut hirveän määrän kohuja aikaan maailmalla. Tietenkin kirjan ilmestymisvuosi on ollut varhainen (1962) ja maailma on silloin näyttänyt toiselta. Ahdistava se olikin. Minusta tuntui erittäin pahalta lukiessani viattomien vanhusten pahoinpitelykohtauksia. Miten puolustuskyvyttömiä he olivatkaan näiden kauhukakaroiden käsissä! Suurimmat ahdistuskohtaukset aiheutti tosin ehdottomasti hoitomenetelmien kuvaus valkoisen värisessä rakennuksessa, jonne Alex niin hinkui.
Olen kuullut, että kirja kuvaa tulevaisuutta (en tosin tiedä mitä vuosikymmentä tarkkaan ottaen, jollain aavistus?), mutta toivon todellakin ettei maailma tällaiseen kielenkäyttöön ja vihamielisyyteen ole menossa. Vai hakkaavatko tulevaisuuden englantilaiset poliisit tosiaan muita kansalaisia raivon vallassa?
Kirja oli ihan mukaansa tempaava, kun sitä jaksoi lukea ja keskittyä. Lopun hallitustutkinnot ja vaaliasiat olisi tosin mielestäni voinut jättää kernaasti pois. Kuka sellaisia jaksaa lukea?
Erityisesti kirjan muutamat viimeiset sivut olivat minusta tietyllä tapaa huvittavia, mutta idea oli herttainen ja olen tyytyväinen siihen :)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Suositun Chimamanda Ngozi Adichien (Huh! Älkää pakottako, enää kirjoittamaan tuota nimeä) novellikokoelma sisältää 13 tiukkaa ja tahdikasta novellia afrikkalaisten elämistä. Osa tarinoista kuvaa Afrikan mellakoita ja kurjuutta, osa afrikkalaisten uutta elämää Amerikassa, muutamissa käsitellään perhesuhteita.. Aiheita on tosiaan muutama samankaltainen, mutta Adichie on käyttänyt hienosti mielikuvitustaan, etteivät novellit kuitenkaan muistuta liiaksi toisiaan. Kirjasta on vaikeaa kertoa lyhyesti enempää, koska kyseessä oli kuitenkin kokonaisuus ja en jokaista novellia yksinään ala ruotia.

Minulla on ollut jo pitkään suuri kiinnostus Adichien hehkutettua tuotantoa kohtaan. Kirjastossa tämä oli kuitenkin hyllyssä, joten ajattelin aloittaa tällä ja ottaa selvää ovatko Adichien tarinat yhtä kiinnostavia kuin väitetään. Olivathan ne.
Adichie vangitsee lukijan ensisivuilta lähtien ja pitää otteessaan novelli kerrallaan. Luin tätä kirjaa viikon verran, mikä kertoo että tätä kirjaa ei voi lukea nopeasti. Jokaisessa novellissa oli oma taikansa ja syvyytensä, jota piti jonkin aikaa pureksia ennen kuin kirjaa pystyi jatkamaan. Novellit etenivät muutenkin niin nopeasti, että minä lukijana jäin vähän jälkeen missä mennään. En usko, että tätä "ongelmaa" lienee muissa Adichien kirjoissa, koska ne taitavat olla kaikki (kaksi...) muut romaaneja.

Voisin nyt kertoa oman suosikkinovellini ja vähiten suosikkini. Naimakauppojen järjestäjät ja Yhdysvaltojen lähetystö olivat kirjan parhaat novellit. Naimakauppojen järjestäjät kertoo Amerikkaan tulevasta nuoresta naisesta, joka on "saanut" vihdoin itselleen aviomiehen, oikean lääkärin Amerikasta. Hänelle kuitenkin valkenee heti ensi hetkestä, että kaikki ei ole kuten on luvattu. Onneksi hän saa kuitenkin turvaa naapurin rouvalta.
Minua on aina kiinnostanut näkemys, miltä tuntuu tulla vieraaseen maahan, kulttuuriin, vieraille tavoille. Naimakauppojen järjestäjissä tunnelmasta välitetään negatiivinen kuva. Varsinkaan, kun miehesi ei anna sinun tehdä mitä halua, kielen on oltava englantia, ruokien amerikkalaisia, vaatteiden länsimaisia. Kiehtovasti kerrottu tarina!
Yhdysvaltojen lähetystö kertoo jonosta Afrikan lähetystössä. Sadat ihmiset haluavat erinäisistä syistä Amerikkaan ja vain osalle se annetaan. Kirjan päähenkilö hakee viisumia suojellakseen itseään lapsensa tappajilta. Jonossa hän kuulee ja näkee kaikenlaista. Melko dramaattinen ja omapäinen loppu nosti tämän novellin kirjan parhaimpiin.

Novelli nimeltä Vapina miellytti minua vähiten. Se on tarina kahden nigerialaisen kohtaamisesta Amerikassa, päivä sen jälkeen kun lentokone on pudonnut maahan ikävin seurauksin. Chinedu ja Ukamaka kertovat toisilleen rakkauksistaan ja elämistään ja ovat toistensa lohtuna suuren "surun" ja hämmennyksen keskellä. Loppua myöten Chinedusta paljastuu yllättäviä ja ehkä vähän pelottaviakin asioita.
Suurimmassa osassa kirjan tarinoissa oli yllättävä ja avoin loppu. Välillä se ärsytti ja olisin halunnut tietää lisää. Kun luin kirjaa muutaman novellin putkeen, jäin kirjan luettuani ihmettelemään mikä oli joidenkin novellien pointti. Ne olivat hyvin kirjoitettu, mutta niistä olisi saanut loistavia romaaneja. Todella henkilökohtainen kirja, tunsin lukiessani miten henkilöt pääsivät aivan iholleni. Kirjaa ei todellakaan vain lue, vaan tarinoiden ongelmat tuntuvat liian todellisilta.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Elina Tiilikka: Punainen mekko



20-vuotias Noora on kyllästynyt jatkuvaan työttömyyteen ja satunnaisiin "paskaduuneihin". Netin kautta hän törmää sivuun, jossa naiset tarjoavat maksullista seksiä. Kauaa ei tarvitse lukijan odotella, kun Nooralla on jo sivulla oma ilmoitus ja työpuhelin alkaa piristä. Punainen mekko kertoo melko toistavasti ja yksityiskohtia kaihtamatta Nooran ja asiakkaiden välisistä akteista.

Minulla oli aika isot odotukset ja mielenkiinnot tätä kirjaa kohtaan. Alussa huvitti seurata Nooran askeleita siivoamisessa niskaan läähättävän työparin kanssa, stripparikeikkaa Huittisissa ja siitä etenemistä huoraksi. Tavallaan odotin näkeväni jotain edistystä kirjan aikana Nooran ammattitaidoista, mutta sellaista kuvaa en saanut. Yhtä tylyä ja laimeaa kohtelua asiakkaat saivat koko teoksen ajan.
Pidin kirjasta ja lukeminen sujui nopeasti. Näin jälkeenpäin miettien minua ärsyttää Nooran itsekeskeisyys, mihin en lukiessa kiinnittänyt huomiota. Äidin puheluihin vastataan kerran kuussa, riemuitaan kämppäkaverin poismuutosta ja yhtäkkiä pyydetäänkin asiakkailta puolelta tunnilta tuplahinta. Mahtoiko Noora ajatella muuta kuin rahaa, joka ei sekään merkinnyt hänelle mitään...

Kirjassa tuli melko selväksi prostituoidun arki, jokaista asiakasta ja sänkyhetkeä kuvailtiin suhteellisen tarkasti. Siinä ei pohdita oikeastaan syitä huoraamiselle, kirja on oikeastaan vain vuoden kurkistus erilaisen ammatin maailmaan ja sen harjoittajaan.
Ilon hetkiä minulle aiheutti kirjassa oleva päätös, uuden elämän aloitus, joka antoi lukijalle pohdittavaa rahan iloista ja haitoista. Henkilökohtaisesti se laittoi minut pohtimaan omaa rahan käyttöäni ja sen aiheuttamaa stressiä. Miksi Noorankin oli niin vaikea säästää rahaa, vaikka sai rahaa käteen viikossa useita satalappusia?
Kiukkua Noora tosin sai minulta valtavasti, kun kirjassa kuvailtiin ankaraa pahoinpitelyä hänen kissaansa kohtaan. Kiukun lisäksi eivät kyyneleetkään olleet kaukana. Voiko stressi ja ahdistus liiasta rahasta aiheuttaa oikeasti noin pahoja seurauksia?



torstai 1. joulukuuta 2011

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Lukupiirimme kuukauden kirja oli vuoden 2000 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi. Tällä kirjalla aloitan myös Finlandia-haasteen.
Sinisalon erikoisromaanissa on Mikael, miehistä pitävä mies. Erään illan päätteeksi hän löytää roskiksesta jotain pientä ja pörheää, metsänpeikon. Jostain syystä Mikael ei hätkähdä peikkoa, vaan ottaa peikon mukaan kotiinsa. Mitäs sitten? Petoeläimen lapsi on hänen kodissaan, kenellekään ei voi kertoa, eikä Mikael tiedä miten peikkoja hoidetaan.
Tietojen urkkiminen salaa entiseltä lääkäripoikakaverilta, monien marsujen ostaminen eläinkaupoista ja vieraiden hätistely ulko-ovelta ei ole helppoa. Pikkuhiljaa peikko kasvaa ja sen ja Mikaelin välit kiintyvät jollekin syvemmälle tasolle kuin omistaja-lemmikkisuhteeseen.

Pakko sanoa nyt ihan ensin, että ehdottomasti miinuspisteitä kannesta. Ihan hirveä painos! Tytöt yrittivät saada minut näkemään siinä peikon, mutta mielestäni kannessa on vain kuva jostain möhkäleestä, mikä muistuttaa korpin tapaista.
Kirjassa oli mukavan lyhyet luvut ja se olikin osittain sen takia tosi helppolukuinen. Hitaana lukijana, minulla on ilo kertoa, että luin tämän kirjan alle vuorokaudessa!
Sinisalo oli ovelasti myös keräillyt kaikenlaista mahdollista faktaa/fiktiota peikoista runojen, kansan tarujen ja professorien pohdintojen perusteella. Osa näistä oli hyvin tylsiä ja luin ne vain pikaisesti läpi. Jotkut taas olivat tosi mielenkiintoisia, erilaiset vanhat sadut peikoista kiinnostivat minua. Joutavat runot Agricolan suomella olisi voinut jättää pois kokonaan...

Vaikka kirjassa olikin tämä peikko, en miellä kirjaa fantasiakirjaksi, niinkuin tämä lukemani kirjaston kappale oli luokiteltu. Peikko oli todella todentuntuinen ja vaikka se kasvoi reilusti kirjan aikana alakoululaisen lapsen mittoihin, kuvittelin sen koko tarinan ajan pieneksi vauvan kokoiseksi palluraksi. Tässä kohtaa mielipiteeni erosi rajusti muiden lukupiirityttöjen ajatuksista. Heistä peikko oli vastenmielinen ja ehkä jopa hieman pelottava. Samoin minä tavallaan pidin Mikaelin ja peikon läheisyydestä, kun muita se ällötti. Olihan siellä todella ällöttäviäkin kohtia, mutta lapsellisuudellani pyyhkäisin ne mielestäni yli ja jatkoin lukemista. Minua kiinnosti ja hämmästytti Mikaelin suhde muihin miehiin. Häntä kusetettiin, hän kusetti ja hänet dumpattiin ja hän dumppasi. Mahtoiko hän hakea lohtua puhumattomasta peikosta? Se ei ainakaan pettäisi häntä.

Kokonaisuudessaan mielestäni hyvä kirja, todellisen oloinen ja on varmasti vaatinut paljon taustatyötä. Loppukin mukavan avoin, sen voi viimeistellä mielessään surulliseksi tai onnelliseksi. Minä valitsin onnellisen.