lauantai 31. joulukuuta 2011

J. M. Barrie: Peter Pan



Peter Panista, pojasta joka ei halunnut koskaan kasvaa isoksi, on tehty monia näytelmiä, Disney-elokuva ja vuonna 2003 elokuvateattereihin tuli elokuva, joka noudattaa alkuperäiskirjaa oikein mainiosti. Disneyn versio ei ole minulle kovin tuttu, olen nähnyt sen ehkä kerran tai kaksi lapsena. Siinä käsityksessä kuitenkin elän ja toivon, että piirretty on alkuperäiskirjaansa lepsumpi. Vuoden 2003 Peter Pan -elokuvan olen nähnyt useasti ja se jaksaa edelleenkin viehättää!
Luin ensimmäisen kerran tämän vuonna 1911 ilmestyneen jännittävän satuklassikon n. 10-vuotiaana. Kirjastossa kierrellessäni, päätin kokeilla iskeekö se vanhempanakin. Yhtä vauhdikasta minulla ei ollut kirjan parissa enää kuin lapsena, mutta nautin edelleen keijupölyn ja merirosvojen voimasta.

Wendy, John ja Michael elevät tavallista elämää vanhempiensa kanssa Englannissa. Heillä on maailman paras lapsenvahti, koira nimeltä Nana, joka pitää heistä huolen ja leikityttää lapsia. Äidin siivotessa lastensa ajatuksia iltaisin, hän törmää varsin lapsien mielessä poikaan nimeltä Peter Pan. Äiti ei tiedä kuka tai mikä Peter on, joten hän viikkaa Peter-ajatukset alimmaisiksi ja jättää päälle vain turvallisia ja mukavia ajatuksia.
Yhtenä perjantai-iltana kaikki menee kuitenkin pieleen. Äiti ja isä lähtevät juhliin ja isä lukitsee Nanan kiukuspäissään ulos koirankoppiin. Nanan vaistoessa vaaran ja haukkuessa pihalla, lasten huoneeseen lennähtää kiukkuinen keiju Raikuli ja itse Peter Pan.
Peter johdattelee lapset luokseen Kaukamaahan (joka tunnetaan elokuvissa Mikä-mikä-maana), ja juuri kun äidin, isän ja Nanan syöksyessä lasten huoneeseen, lapset ovat lentäneet tiehensä.

Kaukamaassa lapset joutuvat mitä erilaisempiin seikkailuihin kadonneiden poikien, merirosvojen, intiaanien ja merenneitojen kanssa. Wendyä alkaa kuitenkin kalvaa koti-ikävä ja pelko, että lapset unohtavat vanhempansa tai mitä pahinta vanhemmat unohtavat lapsensa. Mutta Kaukamaasta ei olekaan niin helppo lähteä.

Kuten aiemmin totesin, vuoden 2003 jäljittelee erinomaisesti tätä kirjaa, suurin osa repliikeistä oli samoja ja tunsin suurta ylpeyttä, että elokuvasta ollaan saatu niin samankaltainen.
Kirjan jälkeen minua jäi mietityttämään kuinka montaa hahmoa kirjassa on ok vihata? Itse tunnustan inhonneeni Peteriä, Raikulia, Wendyä, merirosvoja, merenneitoja ja osaa kadonneista pojista. Sen sijaan pidin kovasti lapsellisesta isästä, hyväkäytöksisestä kapteeni Koukusta ja ihanasta Nana-koirasta. Minua viehätti Koukun elegantti ja charmikas käytös hienoissa vaatteissa, vaikka hän olikin tuiman näköinen ja ilkeä mies. Koukulla oli omat heikkoutensa, mikä teki hänestä inhimillisen ja pidettävän.
Intiaanien raakuus ja julmuus yllätti minut. Tämäkin käsitys johtuu mitä luultavimmin elokuvien antamasta hyväntahtoisesta vaikutelmasta.

Kirjan kertoja oli koko ajan mukana kirjan hengessä ja pohti lukijan kanssa mitä seuraavaksi tulisi kertoa ja mitä mieltä hän itse asioista oli. Tuntui, että Barrie ei olisi todellakaan itse keksinyt tarinaa, ainoastaan kertonut sitä. Kaikki kuulosti niin aidolta ja oikealta.
Mielestäni Barrie olisi voinut käyttää enemmän aikaa kertomalla Kaukamaassa tapahtuvia seikkailuja, sivuja kului liiaksi alkuasetelman parissa lasten huoneessa ja lentomatkassa Kaukamaahan. Kirjan lopun kerronta, sai minut melkein purskahtamaan itkuun. Minua kismitti niin paljon, miten joku voi olla niin röyhkeä ja itsekäs kakara kuin Peter. Olisi vain antanut Wendyn perheen ja hänen tyttäriensä olla rauhassa. Mikäkin maitohampainen naistennaurattaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! :)