lauantai 28. tammikuuta 2012

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani (äänikirja)



Tässä olisi nyt luettavissa ihka ensimmäinen äänikirja-arvosteluni! Lainasin tämän joskus marraskuussa kirjastossa ja aloitin heti sen kuuntelun. Ensin koneella iltaisin, mutta sitten samalla ladatessani ipodia huomasinkin kirjan tallentuneen kätevästi soittimeeni. En ollut hoksannutkaan, että pystyisin pitämään kirjaa mukana niin pienessä tilassa! Lopun kirjaa siis kuuntelin koulumatkoilla lähinnä kävellessä pysäkiltä kotiin ja tänään kuuntelin viimeiset kappaleet salilla. Innostuin tosi paljon äänikirjoista, nyt minulla on lainassa Michael Cunninghamin Tunnit. Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -romaani oli toinen äänikirja, jonka "luin", muutama vuosi sitten kuuntelin ensimmäisen Potterin (joka on luettu ihan kirjanakin jo 11 kertaa...)

Opiskelijakuoron harjoitukset rantahuvilalla eivät mene putkeen. Yksi kuorolaisista, Jukka Peltonen, löytyy aamulla vedestä kuolleena. Maria Kallio työskentelee Helsingin poliisissa kesäsijaisena ja hänet lähetetään selvittämään onko kyseessä onnettomuus vai murha. Marian ensimmäinen murha ei ole helppo sillä kuorolaisista osa on hänelle ennestään tuttuja lukioajoilta. Marialle selviää pian, että kyseessä on kuin onkin murha ja käytännössä katsoen murhaajan täytyi olla joku kuorolaisista ja Jukan ystävä. Eihän kukaan nähnyt kenenkään tulevan tai lähtevän laiturilta. Tämä alkuasetelma tuo mieleeni ehdottomasti Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut. Lukijallekin syyllisen pohdinta on mukavasti rajattua, kun käytännössä katsoen syyllinen on joku paikalla olleista. Se ei silti ole helppoa. Lehtolainen ei anna ollenkaan ylimääräisiä vihjeitä, vaan antaa Kallion pään raksuttaa rauhassa.

Kun Lehtolainen paljasti ratkaisunsa, olin puulla päähän lyötynä. Tuoko sen murhasi? Toisaalta, se kaikkein viattominhan yleensä on tekijänä. Motiivikin osoittautui kuitenkin järkeväksi, kun suuri huume- ja pontikkavyyhti alkoi avautua. Toisaalta odotin koko ajan, että murhaaja ei olisikaan kukaan paikalla olleista. En käsitä miten hänen hermonsa kestivät hautajaiset, kuulustelut, Kallion ystävyyden. Tai Jukan vanhempien surun näkemisen.
Kun kirjaa ei itse lukenut, vaan kuunteli henkilöissä oli vaikeampi pysyä perässä. Minä en nimittäin vieläkään muista kaikkia kuorolaisten nimiä tai oliko Koivu Marian pomo vai työpari?
Irrallisia hahmojakin oli muutama. Onhan toki luonnollista kuulustella myös kuolleen työnantajaa, mutta oikeastaan pomon aviorikokset eivät olleet oleellisia tarinan kannalta ja ne vain sekoittivat minua.
Maria Kalliosta oli tehty mielestäni aavistuksen liian maskuliininen nainen. Stereotypinen naispoliisiko? Hän suhtautui miehiin liian halveksuen, joka toi mieleeni katkeran naisen. Oliko Marialla ollut koskaan miehiä? Uskon, että naiset pystyvät selvittämään rikoksia, vaikkeivat kulkisikaan pitkin poikin öljyn tahrimissa farkuissa ja kampaisivat hiuksensa.

Kirjan loppu vetäisi minut täysillä mukaansa, ja kuuntelin suurella jännityksellä vaaratilannetta, johon Maria joutui. Onnellinen loppukin miellytti, kun tietää miten se jatkuu :)

torstai 26. tammikuuta 2012

Jos minä saisin valita

Sain Tuulialta fiiliksiä herättävän Jos minä saisin valita-haasteen. Kiitos!

Nämä meikäläisen vastaukset ei yritä olla mitenkään diplomaattisia tai maailmaa parantavia, kirjoitan siltä miltä tuntuu :)

Jos minä saisin valita.....

... Haavistosta tulisi Suomen presidentti.
... Opiskelijoiden palkat eivät olisi niin kehnoja.
... Huulipuna pysyisi koko päivän kulumatta, vaikka kuinka joisi tai vetelisi Hese -ruokia.
... Kaikille riittäisi haluamiaan opiskelupaikkoja/ Sinne pääsisi sisään.
... Minun ja avomieheni rakkaus kestäisi ikuisesti.
... Useampi ystäväni lukisi kirjoja. Ja äiti myös :S
... Naisten ympärileikkaukset loppuisivat NYT.
... Ihmiset eivät näkisi itseään peilistä vääristyneenä, niinkuin minä näin joskus.
... Minulla olisi enemmän rahaa ostaa kirjoja.
... Minulla olisi enemmän aikaa lukea.
... Reijo Mäki asuisi meikäläisen naapurissa.
... Vanhemmat ihmiset eivät suhtautuisi niin nuivasti tatuointeihin ja lävistyksiin.
... Maailmassa olisi enemmän rakkautta. Tuitui. Ja rauhaa.

ÄÄÄÄÄÄ, nyt tulee vaikein osuus. Haastan

Edmondin
Amin
Villasukan
ja Tsirpin

Kiitoooos! :)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina



Heinäkuisten terassijuhlien jälkeen Teena Maguire ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethel päättävät oikaista kotimatkalla puiston läpi. Heidän tuntemansa naapurin nuoret täysi-ikäiset miehen alut eivät kuitenkaan tee sitä mitenkään helpoksi, sillä he houkuttelevat Teenan ja Bethelin rämään vajaan ja siellä yhteistuumin pahoinpitelevät naiset ja raiskaavat blondatun yksinhuoltajan henkihievereihin. Paikalle osuu ensimmäisenä poliisi John Dromoor, joka alkaa tuntea henkilökohtaista velvollisuutta, olla naisten lähellä aina tarvittaessa.
Dromoor seuraa läpi Teenan pitkän toipumisen sairaalassa, epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja syyllisten hitaan tuhon.

Kirja on melko lyhyt, mutta vaikuttava. Jokainen luku tuntui todella rankalta, ja siitä johtuen tämä on ainoa kirja, jonka olen saanut luetuksi tässä kuussa. (Lisäksi pieneen blogitaukoon on ollut syynä henkilökohtainen elämä. Älkää siis kivittäkö, jos en seuraavina viikkoinakaan ole kovin aktiivinen. Teen parhaani :))

Äskeisen selittely-/välikommentin jälkeen takaisin mielipiteisiini kirjasta. Huhhuh, kirjan alku oli ahdistavaa jopa oksettavaakin luettavaa. Tuntui kuin olisi ollut täysillä mukana näkemässä veren ja sperman lentävän likaisessa puuvajassa. Teenan toipuminen taas herätti surun ja pelon tunteet Bethelin puolesta. Kun äiti ei haluakaan enää elää, niin miten tytölle käy?
Henkilöhahmona Teena jäi kuitenkin melko etäiseksi. Hän tuntui kadottaneensa halun kaikkeen raiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen. Toisaalta, kuka ei olisi? Valitettavasti se ei toiminut kirjassa, pakkohan hänen oli jotain ajatella. Parhaiten pääsi ehkä mukaan poliisi Dromoorin ja satunnaisten syyllisten ajatuksiin. Kirja kerrotaan myös osittain Bethelin näkökulmasta, ja se oli osittain melko kummallista, sillä edes Bethelin kautta ei lukija saanut yhteyttä tytön äitiin, Teenaan.

Kirja oli kerrottu melko laveasti, Oates jätti lukijalle paljon oman pohdintansa varaan. Uskon, että se toimii paremmin hitaana kuin nopeana lukemisena. Ajoittainen härski kielenkäyttö yllätti kyllä minut. En olisi kuvitellut Oatesin kehuttua kirjaa sellaiseksi. Mutta hyvä kokonaisuus, tosin liian vajavainen. Nopeasti kirjoitettu teos? Muilta kirjan lukeneilta haluaisin kysyä, että miten olette tulkinneet kirjan kantta? Kaatunutta ja likaista antiikin patsasta.