keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina



Heinäkuisten terassijuhlien jälkeen Teena Maguire ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethel päättävät oikaista kotimatkalla puiston läpi. Heidän tuntemansa naapurin nuoret täysi-ikäiset miehen alut eivät kuitenkaan tee sitä mitenkään helpoksi, sillä he houkuttelevat Teenan ja Bethelin rämään vajaan ja siellä yhteistuumin pahoinpitelevät naiset ja raiskaavat blondatun yksinhuoltajan henkihievereihin. Paikalle osuu ensimmäisenä poliisi John Dromoor, joka alkaa tuntea henkilökohtaista velvollisuutta, olla naisten lähellä aina tarvittaessa.
Dromoor seuraa läpi Teenan pitkän toipumisen sairaalassa, epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja syyllisten hitaan tuhon.

Kirja on melko lyhyt, mutta vaikuttava. Jokainen luku tuntui todella rankalta, ja siitä johtuen tämä on ainoa kirja, jonka olen saanut luetuksi tässä kuussa. (Lisäksi pieneen blogitaukoon on ollut syynä henkilökohtainen elämä. Älkää siis kivittäkö, jos en seuraavina viikkoinakaan ole kovin aktiivinen. Teen parhaani :))

Äskeisen selittely-/välikommentin jälkeen takaisin mielipiteisiini kirjasta. Huhhuh, kirjan alku oli ahdistavaa jopa oksettavaakin luettavaa. Tuntui kuin olisi ollut täysillä mukana näkemässä veren ja sperman lentävän likaisessa puuvajassa. Teenan toipuminen taas herätti surun ja pelon tunteet Bethelin puolesta. Kun äiti ei haluakaan enää elää, niin miten tytölle käy?
Henkilöhahmona Teena jäi kuitenkin melko etäiseksi. Hän tuntui kadottaneensa halun kaikkeen raiskauksen ja pahoinpitelyn jälkeen. Toisaalta, kuka ei olisi? Valitettavasti se ei toiminut kirjassa, pakkohan hänen oli jotain ajatella. Parhaiten pääsi ehkä mukaan poliisi Dromoorin ja satunnaisten syyllisten ajatuksiin. Kirja kerrotaan myös osittain Bethelin näkökulmasta, ja se oli osittain melko kummallista, sillä edes Bethelin kautta ei lukija saanut yhteyttä tytön äitiin, Teenaan.

Kirja oli kerrottu melko laveasti, Oates jätti lukijalle paljon oman pohdintansa varaan. Uskon, että se toimii paremmin hitaana kuin nopeana lukemisena. Ajoittainen härski kielenkäyttö yllätti kyllä minut. En olisi kuvitellut Oatesin kehuttua kirjaa sellaiseksi. Mutta hyvä kokonaisuus, tosin liian vajavainen. Nopeasti kirjoitettu teos? Muilta kirjan lukeneilta haluaisin kysyä, että miten olette tulkinneet kirjan kantta? Kaatunutta ja likaista antiikin patsasta.

5 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen arvio! Siitä on jo jonkin aikaa, kun luin tämän, mutta muistan tykänneeni kovin. Itse nautin tämän lukemisesta yhdeltä istumalta, ja kirja toimi mielestäni siten hyvin. Tarina tempaisi mukaansa, eikä kirjaa voinut laskea ennen kun se sai päätöksensä. Aihe oli julma ja selkäpiitä karmiva. Hmmm.. Enpä ole kirjan kantta tullutkaan ajatelleeksi. Ensimmäisenä huomioni kuitenkin kiinnittyy siihen, että patsas on rikottu. Rikottu patsas, rikottu ihminen...

    VastaaPoista
  2. Minä muuten hätkähdin myös kirjan ajoittain ronskia kieltä! Vaikka en pidä itseäni tiukkapipona, niin voin paljastaa, että erään kirjan lukemisen lopetin sivulle neljä tai viisi, kun siellä tuli vastaan lause "Minulla on maailman paras vittu."

    Minusta tuo kirjan kansi on hämäävä. Minä näen siinä aina valkosipulin, jonka vieressä on pää. Vasta hetken päästä hoksaan, että patsashan siinä onkin. Mutta kallistun Tuulian näkemyksen kannalle, ainakin se tuntuisi loogiselta.

    VastaaPoista
  3. Tuulia, minun oli taas ihan pakko pitää taukoja. Tuntui että pyörryn ahdistukseen, jos luen 10 sivua enempää. Onneksi luvut olivat lyhyitä :)

    Maija, Mitä ihmettä?? :D Melko itserakasta ;)
    Mitenkä tuo nyt näyttää valkosipulilta? ;)

    VastaaPoista
  4. Tämä kirja tuntuu keränneen suurimmalta osalta pelkkiä kehuja niputtain. Itse kuulun siihen vähemmistöön, joka ei syttynyt. Samoin kuin ilmeisesti sinäkin myös mie kaipasin tähän kirjaan ihan liikaa kaikkea lisää, ja "pelastava svartsnekkeri" ei oikein sytyttänyt. Olisi eukko itse kaivanut haulikot esille ja mätkinyt menemään, rohkeampaa naiskuvaa kiitos eikä pelastavia yrmöttäjiä!

    VastaaPoista
  5. Noora, nojuu ihan totta! Lieniköhän Dromoor kuitenkin aavistuksen ihastunut, kun niin ahkerasti yritti olla mukana pelastamassa Teenaa... :) Senkin suhteen tarina on aika surullinen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)