tiistai 23. heinäkuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

 Helposti lähestyttävässä Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissa, tutustutaan palvelutalo Ehtoolehtoon ja sen yli 90 ikävuoden ylittäneisiin asukkaisiin. Irma, Siiri ja Anna-Liisa juovat yhdessä iltapäivisin punaviiniä ja seikkailevat raitiovaunuilla matkaten tuttujen hautajaisiin, joissa syödään kaakkua mahdollisimman monella aa:lla (Irman mukaan se kuulostaa silloin yhtä hyvältä kuin maistuu). Kun eläkevuosia on kuitenkin takana jo lähemmäs 30, kuoleman odottaminen ja toivominen on asukkailla kovasti mielessä. Kuoleminen on luonnollista ja jopa suotavaa. Millaista on odottaa elämänsä päättymistä (tai pahimmassa tapauksessa suljetulle dementiaosastolle joutumista) talossa, jossa käy murtovarkaita, sytytetään tulipalo, tehdään paljon aiheettomia suoraveloituksia tililtä ja osa henkilökunnasta suorittaa hämärähommia? 

Yritin muistaa koko ajan lukiessani, että kirjan päähenkilöt ovat todella iäkkäitä (minun elinikäni + mummuni ikävuodet!), mutta koko ajan he olivat niin meneviä, hauskoja ja nuorekkaita! Irma kasvoi kirjan myötä silmissäni vahvaksi idolikseni. Aivan ihana hahmo täynnä tarmoa ja arvokkuutta. (Nainen, joka aamu nyppi mustat karvat luomestaan, piti kiinni omasta persoonallisuudestaan ja käytti nesteytykseen vain viskiä ja punaviiniä) Silti mietin mitä minä olisin ajatellut, jos olisin istunut raitiovaunussa ja joku näistä naisista olisi tullut minulle juttelemaan. Olisinko nyökytellyt kohteliaasti ja hymyillyt vai kuunnellut ja jutustellut niin tarkkana, että oma pysäkki olisi mennyt ohi? Miten ihania persoonia mahtaakaan piileskellä lähellä kotiani sijaitsevassa palvelutalossa...

Dialogi kirjassa on hyvin sanailevaa. Irman, Siirin ja Anna-Liisan väliset keskustelut olivat todella luontevia, mutta samalla niin täynnä tilannetta ja juuri sitä hetkeä, ettei omalle naurunpyrskähdykselle kesken toisen jutun voi mitään. Kuin minun ja ystävieni keskustelut!
Pidin Lindgrenin kaikesta kärjistämisessä kirjassa, vaikka osa onnettomista puolista oli varmasti tottakin. Vaikka toiselta kantilta naurattaa, toiselta kirja on niin surullinen, että sydän meinaa särkyä. Sukulaiset eivät tule katsomaan sairaalaan, mutta kun asuntoa tyhjennetään, ollaan heti kärppinä jätesäkkien kanssa paikalla. Kaikesta surullisuudestaan huolimatta suosittelen lukemaan!
Olen yhtenä kesänä työskennellyt vanhainkodissa, ja en voinut lukiessani olla palaamatta tuohon 4 vuoden takaiseen kokemukseen. Tekisi mieli oikeastaan kokeilla tuntuisiko työ tämän kirjan lukemisen jälkeen erilaiselta.

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 302
Kansi: Jenni Saari

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe


Olen jo jonkin aikaa odottanut Lionel Shriverin teosten lukemista kirjabloggaajien hehkutuksesta. Kaksoisvirheen olin hankkinut alennusmyynneistä odottelemaan Shriveriin tutustumista. Kesän lukupiirikirjaksemme valittiinkin sitten tämä hyllystäni löytyvä kirja, joten sain taas ruksattua yhden lukemattoman kirjailijan pois pään sisäiseltä listaltani.

23 -vuotias Willy Novinsky on pelannut tennistä polvenkorkuisesta lähtien ja hänen uransa on hienossa nousussa. Hän tapaa Ericin, jonka pelihaasteen hän ottaa vastaan ja pian he istuvatkin yhdessä ravintolassa syömässä. Rakkaus leimahtaa nopeasti ja pian sormuksetkin ovat vaihtuneet tenniskentällä. Ja Kaksoisvirhe kertoo juuri tästä ilotulituksia ja myrskyä täynnä olevasta avioliitosta kahden ammattilaispelaajan välillä. Heidän tavatessaan Ericin tekniikoissa on vielä hiomista, mutta päättäväisyydellään hän alkaa saavuttaa samaa sijaa kuin Willy ranking-listoilla.. Miten kilpailuhenkinen ja täydellisyyttä tavoitteleva pariskunta selviää yhteisestä loppuelämästä luopumatta uristaan?

Tennis ei ole minun lajini. Olen pari kertaa yläkouluikäisenä pallotellut huvikseni, mutta säännöistä tai kuuluisista nimistä tuolla alalla minulla ei ole mitään ajatusta. Oli kuitenkin ilahduttaa lukea näin erilaisesta aiheesta kertovaa kirjaa (en muista aiemmin lukeneeni ammattiurheilusta saati sitten tenniksestä romaania), mutta samalla minua ärsytti suunnattomasti tenniksen hehkutus ja korostus sen vaativuudesta. Toki jokaisella on ne omat intohimonsa (kröhöm), mutta tuntuu uskomattomalta omistaa oikeasti koko elämänsä jollekin tietylle asialle ja hylätä kaikki ihmissuhteet. Kirjaa lukiessa tuli kyllä huokailtua onnesta, ettei minulla ole samoja harrastuksia poikaystäväni kanssa. Pystyn aidosti iloitsemaan hänen puolestaan esimerkiksi työsaavutuksissa, enkä kiukuttele sisälläni kateellisena (kuten Willy Ericille).
Kirjassa oli myös todella keskeisessä osassa syöttöjen selostaminen, mitä en osannut lainkaan kuvitella mielessäni tällä tennistietämyksellä, sekä tulosten luettelointi. Jaarittelua!

Henkilöissä en löytänyt kenestäkään mitään samaistuttavaa puolta, mutta silti koin heidät uskottaviksi. Paineen alla ammattilaisena kuka tahansa varmasti olisi yhtä itsekäs ja äkkipikainen. Willyn valmentajassa Maxissa koin sentään jotain positiivista, sillä hän jaksoi ravistella Willya ajattelemaan uraansa ja avioliittoaan erillisinä asioina. (Tai lähinnä tajuamaan, ettei molempia voi saada)
Kirjan suomennoksia harvemmin osaan moittia, mutta pakko myöntää, että tätä lukiessa kieli tuntui välillä todella tönköltä! Liekö mukana sitten Shriverin jaarittelu, mutta en saanut kielestä kunnollista otetta.

Vaikka tässä tulikin nyt parjattua, niin kirja oli kuitenkin ihan hyvä! Shriver piti minut hyvin otteessaan muutaman päivän ja melkein 400 sivun ajan. Urheiluteemalla päästiin pitkälle ja innostuinkin etsiskelemään uinnista kertovia romaaneja. Olisiko jollain vinkkejä?
Inhimilliset henkilöhahmot tuntuivat kuiskaavan minulle, että minullakin on lupa joskus kiukutella. Toiselle saa olla kateellinen, mutta silti on hyvä muistaa huomioida positiivisesti toisen näkemä vaiva ja työ. Ja olen onnellinen, että oma suhteeni sisältää myös eniten sitä ihaninta: meidän omaa arkea.
 
 Kustantamo: Avain
 Sivumäärä: 389
Suomentanut: Hanna Sola
Kansi: Jussi Jääskeläinen

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Belitz-Henriksson, Oja & Ranta: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

 Naisen iholla kertoo hyvin erilaisten naisten vielä erilaisemmista tatuoinneista ja niiden tarinoista. 32 tarinaa on kirjaan tallentanut Jenny Belitz-Henriksson ja upeat tatuointikuvat ovat Laura Ojan ja Raisa Rannan kameroista. Kirjaan on valittu ilahduttavan raikkaita henkilöitä ja monilla ei tuntunut olevan muuta yhteistä keskenään kuin sukupuoli ja tatuoinnit. Kirjan naiset ovat 17-67 -vuotiaita, suurin osa minulle tottakai tuntemattomia kasvoja ja kehoja, mutta myös muutama tuttu henkilö tatuointeineen.

Kirja oli kiinnostava ja selkeä tatuoinneista ja taiteesta kiinnostuneille. Valokuvat olivat erilaisia ja uskon, että jokainen nainen oli saanut omaan lukuunsa oman näköisensä kuvat. Jo kirjan selaaminen oli pelkkä ilo!
Tietysti he keillä oli suuri osa kehosta tatuointien peitossa ja mainitsivat niistä useampia, harmittelin ettei kaikista tatuoinneista ollut kuvia. No eipä tietenkään, kirja olisi varmasti ollut sitten tuplasti paksumpi.

Itse tatuoinnit olivat hienoja, rohkeita, uusia ja todella vanhojakin. Jotkut hetken mielijohteesta otettuja, jotkut muhineet mielessä useamman vuoden. Kirja ei näytä tatuointimaailmaa täydellisenä, monelta löytyi jokin peitetty kuva tai huumorimielessä otettu vitsi. Tarinat ja tatuoinnit tuntuvat aidoilta, mikä raottaa näiden naisten henkilökohtaista elämää ja sisintä ja tekee tuntemattomista tutumpia.
Kiinnostavaa myöskin, että kirjaan oli valittu juuri tämä naisnäkökulma. Miten miehiä ei sen kummemmin huomioida, vaikka tällä olisi kädet täynnä mustetta, mutta naisella se jakaa aina jonkin mielipiteen ja hän saa paljon enemmän huomiota. Omiin kuviin tottuu melko nopeasti ja sitten ne vain kulkevat mukana. Ne ovat osa ihoa ja omaa itseä, mutta silti kaikilla on tietenkin omat mielipiteensä ulkopuolisten kommentteihin/ reagointiin. Jotkut pitävät varmasti runsaasti tatuoitua naista kauniina, jotkut pelottavana ja jotkut ihmettelevät miksi joku on halunnut pilata itsensä.

Kirjassa oli väistämätöntä toisto, mutta se silti häiritsi (luin kirjan parissa päivässä, joten edellinenkin tarina oli hyvin muistissa). Monilla oli paljon tatuointeja ja monissa tarinoissa toistui tietyt samat ajatukset koko ajan. Miten kynnys ottaa tatuointi madaltuu koko ajan ja miten tuntemattomat tulevat kommentoimaan/kyselemään saati sitten koskemaan nähdäkseen paremmin. (Älkää muuten koskeko vieraaseen ihmiseen nähdäksenne kuvan kokonaan, vaikka tarkoittaisitte hyvää. Se on raivostuttavaa ja toisen reviirille tulemista.)

Näyttävien kuvien ja tarinoiden takana piilee ilahduttava sanoma. Tatuoinnit ovat salonkikelpoisia.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 160
Kansi: Laura Oja ja Raisa Ranta