tiistai 23. heinäkuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

 Helposti lähestyttävässä Kuolema Ehtoolehdossa -romaanissa, tutustutaan palvelutalo Ehtoolehtoon ja sen yli 90 ikävuoden ylittäneisiin asukkaisiin. Irma, Siiri ja Anna-Liisa juovat yhdessä iltapäivisin punaviiniä ja seikkailevat raitiovaunuilla matkaten tuttujen hautajaisiin, joissa syödään kaakkua mahdollisimman monella aa:lla (Irman mukaan se kuulostaa silloin yhtä hyvältä kuin maistuu). Kun eläkevuosia on kuitenkin takana jo lähemmäs 30, kuoleman odottaminen ja toivominen on asukkailla kovasti mielessä. Kuoleminen on luonnollista ja jopa suotavaa. Millaista on odottaa elämänsä päättymistä (tai pahimmassa tapauksessa suljetulle dementiaosastolle joutumista) talossa, jossa käy murtovarkaita, sytytetään tulipalo, tehdään paljon aiheettomia suoraveloituksia tililtä ja osa henkilökunnasta suorittaa hämärähommia? 

Yritin muistaa koko ajan lukiessani, että kirjan päähenkilöt ovat todella iäkkäitä (minun elinikäni + mummuni ikävuodet!), mutta koko ajan he olivat niin meneviä, hauskoja ja nuorekkaita! Irma kasvoi kirjan myötä silmissäni vahvaksi idolikseni. Aivan ihana hahmo täynnä tarmoa ja arvokkuutta. (Nainen, joka aamu nyppi mustat karvat luomestaan, piti kiinni omasta persoonallisuudestaan ja käytti nesteytykseen vain viskiä ja punaviiniä) Silti mietin mitä minä olisin ajatellut, jos olisin istunut raitiovaunussa ja joku näistä naisista olisi tullut minulle juttelemaan. Olisinko nyökytellyt kohteliaasti ja hymyillyt vai kuunnellut ja jutustellut niin tarkkana, että oma pysäkki olisi mennyt ohi? Miten ihania persoonia mahtaakaan piileskellä lähellä kotiani sijaitsevassa palvelutalossa...

Dialogi kirjassa on hyvin sanailevaa. Irman, Siirin ja Anna-Liisan väliset keskustelut olivat todella luontevia, mutta samalla niin täynnä tilannetta ja juuri sitä hetkeä, ettei omalle naurunpyrskähdykselle kesken toisen jutun voi mitään. Kuin minun ja ystävieni keskustelut!
Pidin Lindgrenin kaikesta kärjistämisessä kirjassa, vaikka osa onnettomista puolista oli varmasti tottakin. Vaikka toiselta kantilta naurattaa, toiselta kirja on niin surullinen, että sydän meinaa särkyä. Sukulaiset eivät tule katsomaan sairaalaan, mutta kun asuntoa tyhjennetään, ollaan heti kärppinä jätesäkkien kanssa paikalla. Kaikesta surullisuudestaan huolimatta suosittelen lukemaan!
Olen yhtenä kesänä työskennellyt vanhainkodissa, ja en voinut lukiessani olla palaamatta tuohon 4 vuoden takaiseen kokemukseen. Tekisi mieli oikeastaan kokeilla tuntuisiko työ tämän kirjan lukemisen jälkeen erilaiselta.

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 302
Kansi: Jenni Saari

4 kommenttia:

  1. Lindgren on loistava kirjoittaja, terävyytensä takia. Pidin tästä, tärkeä aihe ja hyvä muistutus jokaiselle siitä, että ikää kertyy. Toimi sinullekin hyvin, kun aloit miettiä omaa suhtautumistasi ikääntyviin! Ja valitettavasti uskon, että monet ikävät ilmiöt tässä ovat monelle totta, kuten ne perintöhaukat... Mutta kuten sanoit, kirja ei ole raskas, vaan helposti luettava ja lähestyttävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lindgreniin pitää tutustua lisää!
      Menenkin katsomaan löytyykö sinunkin blogistasi tästä bloggausta :)

      Poista
  2. Sain tämän pari päivää sitten luettua ja koitan huomenna tästä kirjoittaa. En kyllä ihan yhtä paljon tainnut pitää kuin sinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No höh! Jään odottelemaan arviotasi :)

      Poista

Kiitos kommentista! :)