sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzénin esikoisromaanista pyörii tällä hetkellä leffateattereissa elokuvaversio. Sovin meneväni huomenna katsomaan tätä ystäväni kanssa, joten otin kirjan nopeasti lukuun ennen maanantaita.

Pete on kirjan alussa alle kouluikäinen poika Lounais-Lapista. Hän asuu äidin, isäpuolen ja pikkusiskon kanssa. Äiti on ihana ja kiltti ja pikkusiskokin ihan kiva, vaikka välillä vähän hölmö. Pete kunnioittaa ja rakastaa myös isäpuoltaan, mutta pikkuhiljaa Pete huomaa että alkaa vähän pelätä häntä. Isäpuoli suuttuu ihan hirveästi, kun Kake tulee Peten syntymäpäiville ja antaa pojalle upean polkuauton. Pete arvaa, että Kake on hänen oikea isänsä.
Tulee öitä, kun äiti ehdottaa Petelle ja pikkusiskolle, että lähdetään mummolaan yöksi. Petestä se on mukavaa, mutta huomaa että äiti pidättelee kyyneleitä.

Todella mielenkiintoinen kirja perheväkivallasta lapsen näkökulmasta. Lapsen mieli pehmentää tarinaa valtavasti, vaikkei Pete mikään tyhmä olekaan. Hän ymmärtää mitä äidin ja isän välillä tapahtuu, mutta luottaa aina mummon ja papan antamaan suojaan. Nautin suuresti Peten pienistä huomioista arjesta, ihmisistä ja paikoista. Peteä nauratti ja ilahdutti uskomattoman pienet asiat, ja näin ollen minullekin tuli hyvä olo. Kirja sai minut miettimään omia lapsuusmuistojani, mutta vaikka Pete eli hyvin epävarmassa ympäristössä hän tuntui ottavan kaikesta ilon irti!

Kirjan dialogit olivat poikkeuksetta hyvin voimakasta murretta ja en vain osannut paikantaa sitä mihinkään. Jossain vaiheessa kirjassa kuitenkin mainittiin Lappi ja satoihan vappunakin räntää, joten vihdoin ja viimein sain Peten perheen piirrettyä mielessäni tietynlaiseen ympäristöön. Kirjan murretta oli välillä vaikea käsittää, vaikka sitä olikin todella virkistävää lukea. Lukeminen kesti kauan, että ymmärsin kaikki puheenvuorot sivuilta.
Kirja koostuu pienistä ja aika nopeista hetkistä Peten elämässä. Yhdestä leikistä naapurin Pekan kanssa, liikuntatunnista tai mummon tekemistä pullista. Silti kirja on yksityiskohtainen, vaikkei Franzén jääkään jaarittelemaan lukijan kanssa. Pidin kovasti. Tämä kirja ei ole iloinen, mutta silti se sai minut kokemaan toivon ja onnen hetkiä.

Luin jostain blogista tämän olevan omaelämäkerrallinen romaani ja ensimmäisenä koulupäivänä opettaja kutsuukin häntä nimellä " Petteri Ransseen". Odotan nyt kovasti ensi viikon kirjamessuja, joissa ajattelin mennä kuuntelemaan Franzénia tämän kirjan juuri ilmestyneen jatko-osan tiimoilta. Jos saisi lisäselvyyttä asiaan :)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 320
Kansi: Markko Taina ja Magnus Scharmanoff


tiistai 24. syyskuuta 2013

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua ja Haruki Murakami: Sputnik- rakastettuni

Virpi Pöyhösen esikoisromaanissa on kaksi naista, Krista ja Kiira. Krista on nuori ja kaunis toimittaja, joka pitää salasuhdetta yllä työtoverinsa Harrin kanssa. He saavat yllättäen yhteisen työmatkan Tokioon, jossa heidän ei tarvitse peitellä tunteitaan kadulla.
Kiira on lukioikäinen nuori tyttö, joka palaa vaihto-oppilasvuodeltaan Wyomingista takaisin Turkuun. Wyoming oli arkinen ja tyhjä paikka, mutta silti se on muuttanut Kiiraa kovasti. Kiira muistelee vaihtarivuottaan lukijalle ja yrittää elää itsevarmasti uutta elämäänsä kuntosaleineen, hiusmuodonmuutoksineen ja ensimmäisine baarikierroksineen. Siihen mikä on Kiiran saanut janoamaan elämäänsä uutta, liittyy yksi punainen käsilaukku...

Aivan ihana kirja! Nautin jokaisesta lukuhetkestä Pöyhösen kirjan kanssa valtavasti! Tekstissä on ajatusta, mutta silti se juoksee eteenpäin kepeästi. Tällaista kieltä rakastan suunnattomasti. Kirja ei ole paksu, mutta silti ihailen miten Pöyhönen on rakentanut kokonaisen tarinan kahden ihmisen elämästä. Kirjan lopussa vielä kohtaus, jossa Krista on käymässä äitinsä luona ja paljastaa lukijalle hymytyttöpatsaansa, koko tarinan sanoma muuttui mielessäni täysin! Tulkintakysymys tietenkin, mutta minulle se oli jotenkin kirjan huipennus..

Kirja tuntui todella kotoisalta lukea, koska tapahtumat sijoittuivat Turkuun. Osittain myös Japanin matkalle ja Wyomingiin, mutta ne eivät kiinnostaneet minua samalla lailla. Niin arkinen tarina kuin tämä olikin, se iski minuun. Varsinkin Krista kielletyllä rakkaudellaan oli niin inhimillinen ja herkkä. Sydämeni meinasi särkyä aina, kun Harri lupasi tulla kylään muttei tullutkaan. Miten seuraavana päivänä Krista ei voinut olla töissä hänelle vihainen. Krista tuudittautui jatkuvasti pilvilinnoihinsa, eikä halunnut havahtua sieltä todellisuuteen. Vielä hetken hän halusi uskoa, että pian saisi Harrin omakseen.

Olen aiemmin ollut kuulemassa Pöyhöstä tästä hänen romaanistaan, mutta toivoisin ehtiväni myös ensi viikon kirjamessuilla kuuntelemaan häntä.

Kiitos vielä Sannalle kirjan lainaamisesta :)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 190
Kansi: Sami Saramäki


Haruki Murakamin Sputnik- rakastettuni on lojunut minulla jo muutaman kuukauden bloggaamattomien kirjojen pinossa. Täytyy sanoa, että jos juuri luettuna Sputnikista tuntui olevan vaikea kirjoittaa, niin nyt ainakin on! Pitääkin luvata, että pyrin kirjoittamaan luetuista kirjoista mahdollisimman pian lukemisen jälkeen.. Ja bloggaamattomien kirjojen pino on tarkoitus saada katoamaan tämän vuoden aikana!

Nuori ja älykäs opettaja K on salaisesti rakastunut Sumireen, tyttöön joka on boheemi kirjailijanalku.  Sumire rakastaa myös K:ta, mutta vain upeana ja luotettavana ystävänä. Sumire voi soittaa K:lle keskellä yötä puhelinkopista ja tietää saavansa miehen kaiken huomion.
Sumire itse tuntee vetoa vanhempaan Miuhun, jonka kanssa hän lähtee seikkailuun Kreikan saaristoon. Yllättäen K kuitenkin saa puhelun Miulta, joka kertoo Sumiren olevan kadonnut kuin tuhka tuuleen...

Taas kerran.. Upea teos. Tämä oli ensimmäinen Murakamini ja se vangitsi minut ensi sivuiltaan lähtien. Murakami ottaa lukijan hienosti haltuunsa taianomaisella kielellään ja antaa hänen soljua tekstinsä mukana kauniin kirkkaan veden mukana, jota puhaltaa päättäväinen tuuli.
Kirjassa oli jotain jännittävää ja ehkä maagistakin, mutta pidin siitä, koska Murakami ei missään nimessä lyö yli. Kaikki hänen luomansa hahmot olivat myös mielestäni upeita, mutta Sumiressa oli mielestäni jotain todella lohdullista ja ihanaa. Hän oli jotenkin todella kepeä ja samalla epävarma.
Kirja on hyvin älykäs kuvaus rakkaudesta, jota oli ihana lukea kevätpäivä rinnassa, kun muutenkin kaikki tuntuu vaaleanpunaiselta. Kirja sai minut haikeaksi ja onnelliseksi ihanine kansineen ja käsittämättömine loppuineen.  Maltan tuskin odottaa, että pääsen lukemaan Norwegian Woodin.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 252
Suomentanut: Ilkka Malinen
Kansi: Eevaliina Rusanen


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Jee!

Minulla oli lapsuudenkodissani pitkä puinen kummisetäni tekemä hylly, jossa oli kaikki Disney-elokuvani VHS:nä. Nyt vanhempieni remontoidessa kotiaan (vanhasta huoneestani tuli osa olohuonetta! Kääks!), äitini kysyi haluaisinko uuden hyllyn kirjoilleni. No tietysti!
Hylly on ihan paras, koska ei vie yhtään pienehköstä neliömäärästämme, mutta kuitenkin niin pitkä että siihen mahtuu muutama kymmen kirjoja. Maalasin ensin hyllyn valkoiseksi ja tänään poikaystävä kiinnitti hyllyn seinään. Järjestin myös sängynpäädyn kirjat uudelleen (olivat aivan liian piukassa, ylimääräiset löysivätkin paikkansa uudesta hyllystä), vaihdoin lakanat (jälkeen kuvan oton..) ja nyt minulla on niin ihana kirjapesä! Mieltä kohentaa reilun metrin verran tyhjää kirjan säilytystilaa uusille tulokkaille. Ei tarvitse taas hetkeen rypistellä otsaa, että mihin saisi vielä yhden kirjan.
Olen myös mietiskellyt tilanjakajan osalta, pitäisikö värijärjestyksestä luopua ja keksiä jotain uutta vaihtelua :)

lauantai 21. syyskuuta 2013

Pertti Lassila: Ihmisten asiat

Pertti Lassilan esikoisromaani valottaa erään iäkkään naisen sielunkuvaa tämän jäätyä leskeksi pitkästä avioliitosta. Nainen palaa ajatuksissaan muistoihinsa (niihin satunnaisiin joita hänellä on jäljellä) ja pohtii ihmisten syvällisiä asioita viisaasti ja yksinkertaisesti. Vanha nainen on yksin, lapsia ei ole (kuka niitä nyt riesaksi loppuelämäkseen) , paras (muita hän ei edes tarvinnut) ystävätär on myös kuollut ja viimeisimpänä haimasyöpä vei hänen miehensä Jarnon. 

Tästä fyysisesti pienestä, mutta filosofisesti suuresta kirjasta tuntuu olevan vaikea kirjoittaa, sillä tarinassa ei ole varsinaista punaista lankaa. Juonen uupuminen tekeekin kirjasta mielenkiintoisen ja vanhan rouvan aidoksi miljöön jatkuvalla vaihtumisella. Tai kuka nyt ylipäätään muistelee elämäänsä kronologisessa järjestyksessä?
Ihailen myös Lassilan tapaa muuntaa itsensä täysin uskottavaksi eläkeläismummoksi, miten hän osaakaan kuvailla ensimmäisten korvakorujen tärkeyttä tytölle tai miltä menetys tuntuu läheinen toisensa jälkeen. Tuossa mainitsemassani korvakorukohtauksessa tunsin herkistyväni ja olevani suorastaan onnellinen. Aion lukea sen (ja koko kirjan) vielä monesti. Toivottavasti yhä silloin, kun olen itsekin iäkäs ja ryppyinen.

Kirjassa on oltava täysin rouvan hetkessä mukana. Hän kertoo verkkaasti, mutta päättäväisesti. Hän ei jaarittele, mutta pohtii. Täydellistä. Itse olen tunteikas ihminen, joten oli virkistävää tarttua ihmisen ajatuksiin kenelle asiat yksiselitteisesti ovat niinkuin ovat. Toisaalta mietin piilotteleeko nainen vain surun ja kaipuun tunteitaan? Heidän yhteisten hetkiensä kuvaus on melko neutraalia, vaikkakin myönteistä. Silti olisin kuvitellut lesken ajatuksiin enemmän haikeutta, enemmän tunnetta siitä, että Jarno oli rakkain ja tärkein ihminen. 
Välillä valitettavasti luin tätä liian väsyneenä ja muutama muisto kärsi siitä. Tämä kirja vaatii suorastaan rauhallisen hetken, kaakaota ja tyynen olotilan. Kuin ystävän kanssa keskustelisi, onnellisena, mutta silti vakavana. 

Vaikka kirjaan ei ole rakennettu juonta, tämä oli paljon enemmän kuin eläkeläismummon mutinaa. Tässä oli järkeä ja se herättää minussa nyt tätä kirjoittaessanikin valtavan tunneaallon. Kiitos Pertti Lassila. 

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 167
Kansi: Jenni Saari


torstai 19. syyskuuta 2013

Ursula Poznanski: Vii5i

Olen aika kokematon jännityskirjojen lukija. Ei sillä etteikö kiinnostusta olisi, mutta silti olen lukenut lähinnä Reijo Mäen Vareksia. Vii5i vaikutti melko hyytävältä kirjalta, joten päätin avata sillä vähän enemmän jännityskirjallisuuden ovia itselleni :)

Salzburgin rikospoliisi Beatrice Kaspary saa ratkaistavakseen varsin arvoituksellisen ja brutaalin tapauksen. Murhaaja on jättänyt Beatricelle ja hänen kollegoilleen ruumiin mukana koordinaatit, josta alkaa heidän verinen geokätköilynsä, johon kuuluu myös nippu arvoituksia selvitettäväksi. Beatricella on koko uransa haastavin juttu ratkaistavana, eikä asiaa yhtään helpota se, että lisää ruumiita tuntuu putoavan koko ajan heidän eteensä.

Voin vain suositella Vii5i -romaania muille! Tässä on omaperäinen, hyytävä ja psykologinen trilleri! Jonkun olisi pitänyt kuvata videolle, miten jännittävän kohdan tullessa jähmetyin, suu loksahti auki ja puristin kirjaa jännittyneenä. Haha! Pystyin heti kuvittelemaan mielessäni, miten jännittävän elokuvan tästä saisikaan...
Poznanski säästää tottakai parhaimmat hetket aivan loppuun, mutta ripottelee jännitysmomentteja myös heti kirjan alkuun ja siitä loppuun asti. Juuri kun aloin vähän "kyllästyä" toimistossa pähkäilyyn, niin alkoi taas tapahtua. Geokätköjen etsiminen oli tosi mielenkiintoista luettavaa, paljon sanontoja ja juttuja tulkittavaksi :)
 Loistavaa loppuratkaisua täytyy myös vähän kiitellä, aivan huippufiilis kun kaikki paljastuu ja saa yhdistellä päässään eri yksityiskohtia, joiden huomaa sopivan yhteen.

Beatrice oli aika tavanomainen naispoliisi, omapäinen ja itsenäinen. Pidin myös siitä, että valoitettiin hänen arkeaan kahden lapsen kanssa eronneena naisena. Miten hän rakasti heitä valtavasti, mutta silti työ vaati enemmän aikaa. Ei ollenkaan helppoa ottaa syytöksiä lasten syrjään sysäämisestä ex-mieheltä, vaikka työkin tuntui merkitsevän Beatricelle paljon. Välillä säälin Beaa kovastikin; pitkiä ja rankkoja päiviä, jotka seurasivat vapaa-ajallekin, vähäisillä yötunneilla soitti usein ex-mies sättiäkseen ja lapset usein hoidossa...
Beatricen työpari Florin oli kuitenkin niin huikean karismaattinen tyyppi, että toivoin hänen olevan minunkin työkaverini :D Täydellisen kahvin keittäjä, huomaavainen, älykäs.. Ja varattu. Beatricen tarina jatkuu ilmeisesti vielä, joten toivon kovasti, että hänen ja Florinin suhde syventyy!
 
Itse en kiinnostunut geokätköilystä omaksi harrastuksekseni, mutta silti hyvin mielenkiintoisesti kirjoitettu ja toteutettu! Koordinaatit johtavat kirjassa kuvailtuihin kohteisiin, mikä on kiva lisä lukijalle. Itse en tiennyt tätä kuin vasta luettuani kirjailijattaren lopputekstit, joten en tajunnut lukiessani syöttää niitä Google mapsiin.. Tämä vain vinkiksi muille, jos joku nyt innostuu kirjan lukaisemaan :)

Kustantamo: Atena
Sivumäärä:426
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?


tiistai 17. syyskuuta 2013

Ajatuksia syksystä

Syyskuu on nyt puolessa välissä. Puista löytyy vihreää, punaista ja keltaisen ja oranssin eri sävyjä. Näen kaikissa vuodenajoissa ihania juttuja, mutta syksy tuntuu aina niin tuoreelta ja raikkaalta. Vaikka arkeni ei muutu yhtään kesästä, keväästä tai talvesta, niin syksy pistää mielen kuplivan innostuneeksi. Tavallisen työn ohelle on kiva löytää syksyn vapaa-aikaan jotain erilaista, mutta myös pitää tuttuja ja turvallisia asioita pimeitä iltoja varten. Kerron nyt muutamista jutuista, jotka tulevat ilahduttamaan minua syksyn aikana kaakaon (uusvanha älähdys! miksen muistanut, että se on niin hyvää!) ja ystävien lisäksi.
 Criminal Mindsia olen nauttinut jo neljän tuotantokauden verran parin kuukauden aikana. Vielä 1½ odottamassa. Helppo elämä on kiinnostanut pitkään ja 3 ensimmäistä tuotantokautta ostin alle 20 eurolla. 
Paljon olisi hyviä sarjoja mitä haluaisin joskus katsoa.. Lisäksi olen nyt tosi innostunut Pasilasta ja Gilmoren tytöistä! Ihanaa herätä tällaisiin juttuihin monta vuotta myöhässä ja katsella rauhassa monta tuotantokautta putkeen. 
Yritän hillitä itseäni nykyään kovasti vaatekaupoissa, koska tunnun ostavan aina todella samantyylisiä vaatteita. Kirkkaita värejä, raitaa, rentoja malleja.. A-linjainen pikku Myy -takki on huippulöytö viime viikolta.
Äiti osti meille molemmille kävelysauvat ja tarkoitus olisi alkaa käymään yhdessä kävelemässä. Vielä sauvoissa kuitenkin roikkuu hintalappu kiinni :( Innostuin uimisesta vuoden alussa kovasti, kun lopetin Elixia-jäsenyyteni ja hankin myös kahvakuulan. Päätin hankkia rantabikinien tilalle muutama viikko sitten kuitenkin kunnollisen uimapuvun, joka istuu ja pysyy paikoillaan uidessa.

Ja lopuksi kirjat, joiden lukemista odotan syksyllä kovasti! Harry Potter on luettu niin monta kertaa suomeksi, että tällä on varmasti helppoa aloitella kirjojen lukemista englanniksi. Muista kirjoista haluan vain sanoa, että en jaksa odottaa!!! Minkä lukisin ensin?

Mitkä asiat ilahduttavat teitä syksyllä?

maanantai 9. syyskuuta 2013

Elif Shafak: Kunnia



  Elif Shafak on lumoava kirjailija. Rakastuin Kirottuun Istanbuliin viime vuonna ja keväällä ilmestyneeseen Kunniaan tartuin suurin odotuksin.

Kunnia on tarina kurdiperheestä ja heidän kunniastaan monen vuosikymmenen ajalta Eufratjoelta Lontooseen. Tarinan pomppien vaihtuvien paikkojen ja vuosien lisäksi muuttuvat näkökulmatkin. Kaksoset Jamila ja Pembe ovat suuresta perheestä, jossa oli valtavasti tyttölapsia mutta toivomaansa poikaa heidän äitinsä ei ikinä saanut. Jamila on jäänyt Eufratjoelle toimimaan kätilönä ja Pembe asuu perheineen 1970-luvun punkin sekoittamassa Lontoossa. Pemben lapset Esma, Yunus ja Iskender, joka on tehnyt kaikkensa perheensä kunnian suojelemiseksi ja Pemben aiheuttaman häpeän poistamiseksi. Pemben aviomies Adem, joka on löytänyt uuden naisen rinnalleen. Ademin syrjähyppy ei kuitenkaan ole kirjassa se suuri petos ja häpeä, onhan hän mies. Heidän sukunsa perinteissä vain nainen voi pirstaloida perheen kunnian.

Ihana Shafak! En voi taaskaan uskoa, miten Shafak on saanut minut lumoihinsa kauniilla kielellään ja omalla maailmallaan. Kunnia oli minun mittapuullani järkäle (yli 500 sivua), mutta silti en tuntenut pitkästyväni kertaakaan. Vaikka kymmenen sivun kuluttua saatoin hypätä 20 vuotta taaksepäin ja monta tuhatta kilometriä etelään, en mennyt sekaisin. Koko tarina vain tuntuu rakentuneen niin nerokkaasti, että ihailen suuresti kirjailijattaren tapaa kirjoittaa ja punoa kirjansa. Vaikka juonen olennaisin asia tulee lukijalle selväksi jo alkusivuilla niin mielenkiinto pysyy yllä. Kaikesta huolimatta vielä viimeisillä sivuilla Shafak pudottaa pommin, josta kyllä mietin, että oliko se jo liikaa? Muiden lukeneiden mielipiteitä? 
Shafakin kertojaääni on pehmeä ja kaunis. Teksti ei aiheuta ryppyjä otsaan, vaan on selkeää ja uskomattomasti kuvailtu. 
Suuresta hahmokaartista on vaikeaa valita suosikkinsa. Heille kaikille on annettu ihanat ja inhimilliset puolensa, mutta eniten nautin Esman ja Yunuksen puheenvuoroista. Esman kokema syrjintä sukupuolensa vuoksi ja Yunuksen naiivi ihastus nuoreen punkkarinaiseen.

Eniten rakastan Shafakissa sitä, että hänen kirjoissaan tuntuu olevan jokin pointti! Kirotussa Istanbulissa armenialaisten kansanmurha ja Kunniassa pureudutaan siihen miten sama teko mieheltä ja naiselta aiheuttaa vain naisen tekemänä suvulle häpeää. (En nyt kerro enempää, koska en halua spoilata :) ) Odotan jo Rakkauden aikakirjan lukemista, joka tuntuu monelle olleen todella tärkeä lukukokemus.


Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 523
Suomentanut: Maria Erämaja
Kansi: Eevaliina Rusanen


 P.S.

Täällä on tänään köllitty. Keittiön tuolit ovat tosiaan kelvanneet Severuksen puruleluksi.


sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Kimmo Miettinen: Sukuviha


Kolmekymppinen Markus Imatra saa yllättäen tiedon, että hänen 20 vuotta sitten kadonnut isänsä julistetaan kuolleeksi.  Perinnöksi Markukselle viitataan helsinkinläinen huoneisto, jonne miehen yllätykseksi ilmaantuu Ukki Laine. Markuksen arvoituksellinen isoisä alkaa varoen paljastaa heidän sukunsa historiaa muutaman vuosikymmenen takaa kirjan nykyaikaan 1980-luvulle saakka.
Markuksen suvulla tuntuu olevan vihanpitoa muiden vihollissukujen kanssa ja siihen alamaailmaan Markuskin kietoutuu tahtomattaan. Imatra ei ole puhdas nimi kantaa.
Sukuviha on Imatra-sarjan ensimmäinen osa, joka on vielä alkua Markuksen, legendaariseksi gangsteriksi paljastuneen Ukki Laineen ja kahden Oton bisneksille.

Odotin Sukuvihalta kovan luokan gangstereita Kummisedän tyyliin (johon oli viitattu takakannessa), väkivaltaista ja julmaa menoa, jossa ketään ei säästetä. Täytyy sanoa, että olen pettynyt. Ensimmäiset 100 sivua jaksoin lukea hyvin mielin ja odottaa vielä tapahtumarikasta juonta, mutta mikään kirjassa ei minua yllättänyt loppujen lopuksi. Pari kertaa Markus sai turpaansa ja loppukaan ei säästynyt vereltä, mutta siinä odottamani vihainen väkivalta. Kaipasin joko kunnon arvoitusta (en kokenut Markuksen isän mysteeriä tarpeeksi kiinnostavaksi arvoitukseksi) tai kunnon mafiameininkiä.

Ymmärsin idean tehdä Ukista, gangsteriveteraanista, salaperäinen ja tyylikäs hahmo, mutta koko Ukin voimin ei yhtä kirjaa kanneta. Haluan lisää! Markus oli hahmona sympaattisen noviisi alamaailma-asioissa, mutta silti jotenkin vaisuksi jäi hänkin. Iso-Otosta ja Pikku-Otosta pidin eniten, Markuksen tukena olevasta parivaljakosta, jolta ei puutu rohkeutta mutta kuitenkin valmiina pysymään Laineen suvun puolella tilanteessa kuin tilanteessa.

Kirjasta löytyy ehkä enemmän iloa miespuolisille, vaikken pidäkään kirjojen suosittelusta sukupuolen mukaan. Luulisin myös, että vanhemmat jaksavat enemmän pysyä perässä Miettisen ripottelemien kulttuuriviittausten perässä.

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 331
Kansi: ?

tiistai 3. syyskuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

 Antti Pasasen elämä saa totaalisen käänteen, kun hän huomaa seisovansa Naistenklinikan edessä vastasyntynyt vauva sylissään ja Pia-vaimo taksissa ajamassa pois kaikesta. Toimittajan työstä pitää jäädä vanhempainvapaalle, yhteinen asuntolaina jää omille harteille, kymmenen vuoden jälkeen pitäisi elää ilman puolisoa ja ennen kaikkea vauvan hoito pitää opetella alusta alkaen.
Antti joutuu aivan vauvaummikkona hirvittävään tilanteeseen. Vastasyntyneethän juovat äidinmaitoa, mistä sitäkin saisi, kun äiti on lähtenyt lätkimään? Onko rään värillä jotain väliä ja mikä auttaa vauvan armottomaan ripuliin? Naapurista, neuvolasta ja hiekkalaatikolta hän löytää yllättävän hyviä neuvoja ja tukiverkostoja.
Kirjassa seurataan isän ja pojan yhteistä elämää. Toiseen kiinnytään ja turhaudutaan, ja Antti näyttää hienosti miten miehet pärjäävät kahdestaan ilman toista vanhempaa.

Jostain syystä en halunnut pitää tästä kirjasta, ja en aluksi pitänytkään! Ensimmäiset 50 sivua ähkin miten minua ärsytti, mutta sen jälkeen mieleni alkoi muuttua. Suomalaisille kirjailijoille tyypillinen humoristinen, yksinkertainen ja jopa kantaaottava tapa kirjoittaa esiintyi tässäkin aluksi, mutta kun tarina alkoi vetämään niin en olisi voinut kuvitella Hietamiehen kertovan tätä mitenkään muuten. 100 sivun jälkeen en kuitenkaan voinut enää estellä itseäni vaan halusin vain lukea eteenpäin. Antin tarina oli uskottava, hauska (nauroin ääneen monesti) ja paljon antava vanhemmille ja lapsettomille. Minulla ei ole lapsia, joten oli kiva kurkistaa tuoreen isän arkeen ja seurata isän ja pojan suhteen kehittymistä ensimmäisestä yöstä hoitovapaan loppumiseen. Vanhemmille uskon kirjan antavan jonkinlaista samaistumisen kohdetta, sitä huomaa ettei olekaan ainoa äiti/isä, joka ei tiedä tuota tai tuota asiaa.
 Kirja jätti minut ajattelemaan millaista olisi olla äiti ja ennen kaikkea millainen äiti olisin? Antin päivittäisillä puistokäynneillä tutut kasvot hiekkalaatikolla saavat Antin ensimmäisten lempinimien (Pinkki, Puolukka, Väsynyt jne.) jälkeen oikeat nimet ja luonteet. He toivat mieleeni aivan tv-ohjelman Erilaiset äidit. Kaikki varmasti hyviä kasvattajia, mutta silti hyvin erilaisia. Aivan loistava lisä kirjaan! Naisten ja Antin keskustelut puistossa olivat hyviä ja toivon, että itsekin joskus saisin liittyä tuollaiseen joukkoon. (Ei muutamaan vuoteen toivottavasti kuitenkaan ;) )

Pidän kirjoista, joissa kirjailija on eri sukupuolta kuin päähenkilö, mikäli se toimii. Yösyötössä se toimi oikein hyvin. Hietamies otti haltuunsa todella uskottavasti yksinhuoltajaisän tunteet ja teot. En voi kuin ihailla.  Kirjan kulku eteni moitteettomasti ilman sen kummempia juonenkäänteitä, lapsen hoidossa oli niin paljon hässäkkää ettei niitä tarvittu! Luulen palaavani tähän, mikäli aihe tulee joskus enemmän ajankohtaiseksi.

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 383
Kansi: Markus Pyörälä


P.S. Olenko ainoa, jota häiritsee kirjoissa henkilöiden "virnuilu"? Aina, kun kirjoissa joku virnistää tai virnuilee, en oikein tiedä millaista ilmettä se tarkoittaa. Virnuilu kuulostaa minulle ehkä jopa mielipuoliselta Irvikissan hymyltä, mutta onko se tarkoitettu ihan tavalliseksi hymyksi vai joksikin ilkikuriseksi? Miten tulkitsette sen?