tiistai 3. syyskuuta 2013

Eve Hietamies: Yösyöttö

 Antti Pasasen elämä saa totaalisen käänteen, kun hän huomaa seisovansa Naistenklinikan edessä vastasyntynyt vauva sylissään ja Pia-vaimo taksissa ajamassa pois kaikesta. Toimittajan työstä pitää jäädä vanhempainvapaalle, yhteinen asuntolaina jää omille harteille, kymmenen vuoden jälkeen pitäisi elää ilman puolisoa ja ennen kaikkea vauvan hoito pitää opetella alusta alkaen.
Antti joutuu aivan vauvaummikkona hirvittävään tilanteeseen. Vastasyntyneethän juovat äidinmaitoa, mistä sitäkin saisi, kun äiti on lähtenyt lätkimään? Onko rään värillä jotain väliä ja mikä auttaa vauvan armottomaan ripuliin? Naapurista, neuvolasta ja hiekkalaatikolta hän löytää yllättävän hyviä neuvoja ja tukiverkostoja.
Kirjassa seurataan isän ja pojan yhteistä elämää. Toiseen kiinnytään ja turhaudutaan, ja Antti näyttää hienosti miten miehet pärjäävät kahdestaan ilman toista vanhempaa.

Jostain syystä en halunnut pitää tästä kirjasta, ja en aluksi pitänytkään! Ensimmäiset 50 sivua ähkin miten minua ärsytti, mutta sen jälkeen mieleni alkoi muuttua. Suomalaisille kirjailijoille tyypillinen humoristinen, yksinkertainen ja jopa kantaaottava tapa kirjoittaa esiintyi tässäkin aluksi, mutta kun tarina alkoi vetämään niin en olisi voinut kuvitella Hietamiehen kertovan tätä mitenkään muuten. 100 sivun jälkeen en kuitenkaan voinut enää estellä itseäni vaan halusin vain lukea eteenpäin. Antin tarina oli uskottava, hauska (nauroin ääneen monesti) ja paljon antava vanhemmille ja lapsettomille. Minulla ei ole lapsia, joten oli kiva kurkistaa tuoreen isän arkeen ja seurata isän ja pojan suhteen kehittymistä ensimmäisestä yöstä hoitovapaan loppumiseen. Vanhemmille uskon kirjan antavan jonkinlaista samaistumisen kohdetta, sitä huomaa ettei olekaan ainoa äiti/isä, joka ei tiedä tuota tai tuota asiaa.
 Kirja jätti minut ajattelemaan millaista olisi olla äiti ja ennen kaikkea millainen äiti olisin? Antin päivittäisillä puistokäynneillä tutut kasvot hiekkalaatikolla saavat Antin ensimmäisten lempinimien (Pinkki, Puolukka, Väsynyt jne.) jälkeen oikeat nimet ja luonteet. He toivat mieleeni aivan tv-ohjelman Erilaiset äidit. Kaikki varmasti hyviä kasvattajia, mutta silti hyvin erilaisia. Aivan loistava lisä kirjaan! Naisten ja Antin keskustelut puistossa olivat hyviä ja toivon, että itsekin joskus saisin liittyä tuollaiseen joukkoon. (Ei muutamaan vuoteen toivottavasti kuitenkaan ;) )

Pidän kirjoista, joissa kirjailija on eri sukupuolta kuin päähenkilö, mikäli se toimii. Yösyötössä se toimi oikein hyvin. Hietamies otti haltuunsa todella uskottavasti yksinhuoltajaisän tunteet ja teot. En voi kuin ihailla.  Kirjan kulku eteni moitteettomasti ilman sen kummempia juonenkäänteitä, lapsen hoidossa oli niin paljon hässäkkää ettei niitä tarvittu! Luulen palaavani tähän, mikäli aihe tulee joskus enemmän ajankohtaiseksi.

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 383
Kansi: Markus Pyörälä


P.S. Olenko ainoa, jota häiritsee kirjoissa henkilöiden "virnuilu"? Aina, kun kirjoissa joku virnistää tai virnuilee, en oikein tiedä millaista ilmettä se tarkoittaa. Virnuilu kuulostaa minulle ehkä jopa mielipuoliselta Irvikissan hymyltä, mutta onko se tarkoitettu ihan tavalliseksi hymyksi vai joksikin ilkikuriseksi? Miten tulkitsette sen?

8 kommenttia:

  1. Olitpa nopea kirjoittamaan tästä! ;)

    Minä olen kirjasta kanssasi tosi paljon samaa mieltä, ja samoja juttuja olen omassakin (puolivalmiissa) arviossani ottanut esille. Positiivinen yllätys tämä kirja oli :).

    Virnuilusta en osaa sanoa, koska en ole itse asiaa erityisemmin miettinyt. Ehkä olen ajatellut virnuilun olevan sellaista ilkikurista, mutta positiivista hymyilyä :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä herätti minussa paljon ajatuksia ja halusin kirjata ne heti! Nytkin tuntuu etten saanut arvioon kaikkea mitä halusin, mutta menköön nyt noin :)

      Odotan jo arviotasi!
      Hmm... En pidä virnuilusta.

      Poista
  2. Suosittelen myös jatko-osaa, Tarhapäivää! :)
    Minä kuvittelen yleensä virnuilun sellaiseksi hiukan pidätellyksi nauruksi. Tosin joskus, tilanteesta riippuen, se voi olla myös v-mäistä ja ilkkuvaa, mutta mikäli tekstissä on positiivinen meininki, virnuilu on hyväntahtoista, äänetöntä naurua. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että kokeilen jatko-osaakin. Kiinnostaa Antin tarina, mutta toistaiseksi haluan tarinan päättyneen niinkuin Yösyöttö kertoi.

      Äänetön nauru! Hieno tulkinta, sellaista se taitaakin olla!

      Poista
  3. Sinä kirjoitit tästä hyvin ja olen kyllä monesta samaa mieltä. Alkuun ärytti ja sitten ei enää oikeastaan yhtään.

    Minäkin olen ajatellut virnuilun olevan sellaista hieman ilkikurista, mutta ei välttämättä pahantahtoista ilmeilyä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katri :) Kukaan ei tuntunut kyllä inhoavan tätä, mutta silti oli keskustelua. Hyvä lukupiirikirja!

      Olen vain törmännyt niin moneen kirjan kohtaan mihin mikään ilkikurinen virnistäminen ei nyt vain sovi! Mikseivät kirjailijat voi käyttää termiä hymyillä ? :( Teetän tästä vielä pakkomielteen.

      Poista
  4. Minusta virnuilusta tulee mieleen jotain flirttiä :D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)