lauantai 19. huhtikuuta 2014

Heli Sutela, Minna Koskela, Jarno Kantelinen: Anne ja Ellu lomamatkalla

Suosittu Kumman kaa on täällä taas, mutta tällä kertaa sarjakuvana! Televisiossa kahden tuotantokauden ajan filosofioitaan jakaneet ruotsinopettaja Anne ja terveydenhoitaja Ellu lähtevät tässä sarjakuvassa Teneriffalle lomailemaan. Anne on taas häikäilemättömästi saanut Vesan lainaamaan kameraansa ja Ellu puolestaan tilannut koulun nimissä heille lomakondomit. Matka voi alkaa, vaikka koulukuraattori Tarja yrittää viimeiseen saakka ärsyttää neitosia ja yksi koulun oppilas perheineen päätyy samaan kohteeseen näkemään Annen ja Ellun tempaukset.

Annen ja Ellun näyttelijöiden eli Heli Sutelan ja Minna Koskelan kirjoittamassa sarjakuvassa kuulee selvästi naisten äänet lausumassa vuorosanojaan tutuilla omilla tyyleillään. Sarjakuva on Sutelan ja Koskelan näköinen teos, jossa juhlitaan, kiukutellaan Tarjalle ja Vesalle, mietitään kumman kaa olisi mieluummin ja nauretaan omille tyhmille jutuille.

 Jarno Kantelinen on sitten ikuistanut Annen ja Ellun paperille omasta mielestäni hyvin onnistuneesti. Värilliset kuvat ovat ilo silmälle ja pidän hahmojen yksinkertaisuudesta. Ne näyttävät keneltä pitävät, mutta Kantelinen onkin hienosti ikuistanut hahmojen olemuksen, eikä täydellisesti heidän kasvojaan viimeistä varjoa myöten. Minulla oli sarjakuvaa lukiessa tunne, että näen juuri Annen ja Ellun edessäni, enkä näyttelijöitä heidän takana.

Kirjasen päätyyn on merkitty numero yksi, joten uskon jatkoa olevan tulossa. Maltan tuskin odottaa, koska viihdyin Annen ja Ellun kanssa lomalla! Silti ennen kuin sarjis ehti kunnolla alkaakaan, loma loppui jo ja jonkinlaiset juonen käänteet jäivät uupumaan. Seuraavissa osissa varmaan ehtii hahmottua jo paremmin näiden sarjakuvien henki ja tyyli. Suosittelen siis kovasti Kumman kaa-faneille, vaikka itse odotinkin jonkinlaista takaiskua tai ongelmaa neitojen lomalle...

Kustantamo: Annen ja Ellun tuotanto oy
Sivumäärä: 80
Kansi: Jarno Kantelinen


torstai 17. huhtikuuta 2014

Severus ei piilottanut mulle suklaamunia.

Itse piti kaupasta käydä pääsiäiskarkit hakemassa. Severus ei vielä osaa pääsiäispupun hommia....
Halusin tänään blogata kertoakseni pääsiäisen menoistani ja kuluneen viikon kuulumisistani. Lukeminen on tällä viikolla rajoittunut Kumman kaa -sarjakuvaan (bloggaan siitä mahdollisimman pian!) ja pariin kymmeneen sivuun Lena Muhinan Piirityspäiväkirjaan, joka ei nyt nappaa tämän hetkisessä olotilassani. Ensimmäinen työharjoitteluni sairaanhoitajaopiskelijana alkoi maanantaina ja nämä päivät ovat olleet todella kivoja! Mutta samalla myös todella raskaita. Päivän aikana opitut tuhat ja yksi asiaa askarruttavat vielä nukkumaan mennessä ja kirjan avaaminenkin tuntuu aika ylivoimaiselta. Mutta kyllä se tästä, kun pääsen kiinni rytmiin ja pääsen Piirityspäiväkirjan pahimman jumin yli. Huomenna menen vielä tekemään aamuvuoron ja sitten alkaa minun pääsiäiseni!

Huomenna menemme vanhempieni luokse syömään ja saan illalla taas kerätä voimiani oman kodin siivousta varten. Ihan tavallinen juttu, mutta miten se tuntuukin aina niin urakalta ;) Lauantaina on varmasti aikaa hieroa kirjaväsyn lukkoja auki ja yrittää olla syömättä liikaa suklaaherkkuja... Sunnuntaina kuitenkin on tarjolla vanhempieni luona vaikka ja mitä ihanaa, koska menemme sankoin joukoin juhlimaan rakkaan äitini syntymäpäiviä :) Voi sitten herkutella hyvällä omalla tunnolla, kun edellisenä päivänä on vähän pihistellyt.

Tasan vuosi sitten Amsterdamissa.
Ihanaa pääsiäistä!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farahin esikoisromaani Aavikon tyttäret kertoo Khadijan tarinan pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi, äidiksi ja vaimoksi. Pikkuisen Khadijan äiti Fatima kasvattaa tytärtään rakkaudella, mutta ankarasti. Khadijan veli ja isä ovat kuolleet ja elämä kaksin paimentolaisena ei ole helppoa. Onhan heillä leirin tuki, mutta perhe ilman miehiä ja suvunjatkajia on vajaa. Varsinkin, kun Khadija ei kiinnostu somalialaistytölle tarpeellisista kotiaskareista, vaan miehille tarkoitetuista runonlaulukilpailuista.
Kameleiden kanssa yksin aavikolla ollessaan, kamelivarkaat yllättävät puolustuskyvyttömän Khadijan! Sattuman seurauksena hän päätyy kuitenkin toiseen leiriin ja vanhemman miehen toiseksi vaimoksi.

Aavikon tyttäret on todella vahva ja raastava kertomus paimentolaistytön oikeasta elämästä aavikolla. Liioittelematta ja yksityiskohtia kaunistelematta Farah kertoo Somalian itsenäistymisen kynnyksellä elävän Khadijan lämminhenkistä tarinaa.

Koska Farah on vasta 13-vuotiaana muuttanut Suomeen, kirjassa on vähän kielivirheitä alussa mainitusta kustantajan avusta huolimatta. Ennen lukukokemustani odotin kuitenkin tönkömpää kieltä, mutta teksti onkin sujuvaa, ja jollain tavalla raikasta, mutta yksinkertaista. Tarinan kerronnan kannalta Aavikon tyttäret on ehkä liian lyhyt. Kirjassa on niin valtava tarina sisällään, mutta yhden luvun jälkeen aina hypättiin uuteen aiheeseen ja lukijana tunsin olevani vähän pihalla.

Aavikon tyttärissä on vahvasti läsnä Allah ja hänen tahtonsa. Paimentolaisten elämässä ihmisten kuolemat, lapsien syntyminen, sadekaudet, eläinten hyvinvointi, käytännössä siis kaikki, on riippuvaista Allahin tahdosta. Somalialaisessa leirissä julma perinne ympärileikkaus on myös tärkeä. Kirjan alussa toiset tytöt kiusaavat Khadijaa hänen likaisuudestaan ja tyttö rukoilee leikkaajaan puhdistamaan hänet.

Kirjassa antoisinta kasvutarinan lisäksi on ehdottomasti henkilöt. Kun Khadija menee naimisiin Keysen kanssa, hänellä on vastassaan uuden miehensä ensimmäinen vaimo Luul. Luul on ruma, eikä ole onnistunut tuottamaan Keyselle jälkeläisiä, leiriläisetkin haukkuvat Luulia noidaksi. Luuliin tutustuminen ja katsaus henkilön menneisyyteen ovat tajuttoman vahvoja kuvauksia. Myös ajatus siitä, millaista olisi olla miehen toinen vaimo ja pelätä miehen ottavan vielä kolmannen vaimon ovat karmivia.


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 236
Kansi: Timo Numminen


torstai 10. huhtikuuta 2014

Miniarviot luonnoksien kätköistä

Sydäneläin on hyvin monimutkainen romaani kahdensadan sivun paketissaan, ja tästä syystä kirja-arvion kirjoittaminen on venynyt minulla järkyttävän pitkälle. Miniarvio(ita) siis luvassa!
Müllerin Sydäneläin on kertomus neljän nuoren elämistä diktatuuriajan Romaniassa. Kertoja on nimetön nuori nainen, joka tutustuu yliopistossaan kolmeen miesopiskelijaan. Kaikki alkaa huonekämppiksen Lolan itsemurhasta, joka tuo opiskelijat tiiviiksi porukaksi itsemurhaan liittyvien tutkintojen ympärillä. 

Hyvin monirakenteinen, erilainen, tajuntaa pitkin kipittävä kirja. Tähän pitää uppoutua ymmärtääkseen, mutta ei silti välttämättä ymmärrä. Minä en ymmärtänyt, mutta pidin. Kirja kuvaa vaikuttavasti Romanian ankeita oloja diktatuurin vallitessa, muttei tule täysin iholle. Kirja on vaikea, Müllerin maailmaan pitää heittäytyä hahmottaakseen miksi hän mainitsee niin monesti seitinohuet sukkahousut, mikä on sydäneläin vai onko kirjassa tarkoituskaan olla mitään järkeä. Itse en löytänyt koko kirjan matkalta punaista lankaa, mutten tunne sen haitanneen. Kieli on tietyllä tapaa hyvin runollista ja kiehtovaa, jopa salaperäistä. Taitava kirjoittaja, mutta silti tämän jälkeen oli hyvin ähkyssä. Saa nähdä millainen Hengityskeinu on, joka on kuulemma aika erilainen :)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 206
Suomentanut: Raija Jänicke
Kansi: Markko Taina



Toinen minulle bloggaamattomaksi jäänyt kirja oli John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään. Syy on hyvin yksinkertainen: Kirja oli minusta melko tympeä ja en viihtynyt sen parissa.  Odotin jotain kauhun tapaista, muttei liipannut lähelläkään.

Tukholmassa on jo pitkät kesäpäivät leijunut sietämätön helle. Niin käsittämättömän kuuma, että helle muuttuu koko kaupungin laajuiseksi sähkökentäksi, sähkölaitteita ei saa enää pois päältä. Oudosta sähköilmiöstä johtuen alkaa tapahtua vielä oudompia, ruumishuoneella ovat alkaneet kuolleet herätä henkiin. Kuinka kuolleita käsitellään kertoo muutaman (olisiko niitä ollut neljä?) kuolleen läheisten elämästä ja reaktiosta millaisiksi heidän kuolleet poikansa, vaimonsa, isoisänsä ovat muuttuneet.

Olisin antanut tälle vain yhden pusun, mutta koin kirjan helppolukuisuuden sellaiseksi asiaksi, josta vielä puolikas. Henkilöt eivät koskettaneet minua, he olivat jopa vastenmielisiä! Niin kuolleet kuin omaisetkin. Kirjassa oli ihan mielenkiintoinen idea, mutta kirja ei kuitenkaan vetänyt tarinan etemisen kannalta. Miksi tämä on luokiteltu kauhuksi, jos lukija ei kauhistu mistään muusta kuin kirjan törkeän huonosta lopusta? Tämä lienee Lindqvistin floppi, koska olen kuullut hänen muista kirjoistaan hyvää.

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 400
Suomentanut: Jaana Nikula
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti




keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Keltaiset hullut päivät

Hullut päivät ovat täällä taas ja koko Turku täyttyy keltaisista muovikasseista. Kirjoitettuani aamulla suurimman osan verkkokurssin loppuraportistani (pohdinta sai luvan jäädä huomiselle), päätin käydä katsomassa vähän valikoimaa. Lehtisen perusteella en odottanut suuria löytöjä (paitsi lauantaina tarjoukseen pitäisi tulla eräs kirja, jonka aion luultavasti hakea), mutta tulin kotiin nelisenkymppiä köyhempänä ja todella iloisena!

Aivan ensimmäiseksi: Olen etsinyt jo hyvän tovin Murakamin Kafka rannalla -romaania, mutta jokainen kauppa on sanonut painoksen loppuneen kustantajalta. Ehdin jo tyytyä osaani ja odottaa kevään aikana ilmestyvää pokkaripainosta. Mutta mikä minua odottikaan tänään Akateemisessa! No tietenkin kovakantinen Kafka rannalla -järkäle 15 eurolla!! Ihan huippua, käykää nyt muutkin ihmeessä hakemassa tämä niin luetaan sitten kimpassa :P
Samasta pöydästä kahmin itselleni myös 15 eurolla Munron Liian paljon onnea. Odotan kovasti Munron lukemista! Tutusta 3,90 euron pokkaripöydästä otin vielä kolme pokkaria, lisää Munroa, Austerin New York -trilogia ja Lahiria :) Kaikki ostokseni olivat siis Tammen keltaista kirjastoa.

Mikä kirja on mielestäsi paras Munron tutustumiseen? Kävitkö tai aiotko itse käydä hulluilla päivillä?

Meidän pihan pensasaita on niin järkyttävässä kunnossa tällä hetkellä, että vedän tuulipuvun päälle ja pensassakset käteen! Illalla jatketaan vielä  lukuhetkiä Farahin Aavikon tyttärien kanssa :)

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Sunnuntai

Tänään:

Olen löytänyt vanhasta lehtipinosta lapsille osoitetun ristikkolehden. Lehden parissa on kulutettu tovi jos toinenkin innosta puhissen.
Olen lukenut Nura Farahin Aavikon tyttäriä. Tykkään ainakin alusta tosi paljon.
Olen menossa elokuviin katsomaan Kirjavarkaan äitini kanssa. Paljon sydämiä!! (Sekä äidille että Kirjavarkaalle)
Olen hengaillut pupukuvioisissa pyjamahousuissa.
Olen harmitellut, kun eilen siivottu koti ei ole enää siivotun näköinen.
Olen stressannut tulevasta työharjoittelusta.
Olen suunnitellut (huom. suunnitellut) lenkkeilyn aloittamista uimisen rinnalle.
Olen selaillut syksyisiä kirjakatalogeja ja kihissyt innosta loppuvuoden kirjaherkuista.

Mitä teille kuuluu? :)

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Mia Vänskä: Valkoinen aura

Iina on parikymppinen nuori nainen, joka aloittaa sairaanhoitajan opinnot uudessa kaupungissa ja muuttaa koulun asuntolaan. Hyvin pian Iina löytää itsensä harhailemasta tyhjillään olevan 7. kerroksen käytävällä, jonka päätyasuntoon on murhattu muutama vuosi sitten toinen sairaanhoitajaopiskelija. Iina eksyy oven taakse unissaankin ja kuvittelee opiskelun olevan vähän turhan stressaavaa hänelle. Iina alkaa kuitenkin tuntea kuolleen tytön läsnäolon omassa huoneessaankin, ja tyttö ei tunnu haluavan Iinalle hyvää..

Olen aivan järkyttävän säikky ja pelkään monia asioita pimeästä klovneihin. Ystäväni ovatkin tuumailleet kanin olevan minulle juuri oikea lemmikki ;) Halusin kuitenkin ujuttautua vähän kauhunkin maailmaan ja tein sen maltillisesti Mia Vänskän Valkoisen auran kanssa. Minulla on muistaakseni e-kirjana Vänskän toinenkin kirja, mutta käytän tuota kapistusta niin vähän että sen lukeminen on unohtunut. Valkoisen auran jälkeen aion kuitenkin ottaa lukulaitteeni taas mahdollisimman pian silmieni alle! Nimittäin Vänskän kirja ei ollut minulle tippaakaan liian pelottava, mutta nautin kovasti sen antamista jännityselementeistä. Parhaimmissa kohdissa kuolleen tytön läsnäolo puistatti, muttei tarvinnut sentään olan yli kurkkia ;)

Muutamia töksähdyksiä kirjassa kuitenkin oli: Suurimmaksi osaksi Vänskä käytti puhekielistä mä-versiota sanasta minä, mutta välillä mukaan oli hypännyt jokunen "minä". Yritin tarkastella, jos tämä olisi johtunut henkilöiden erilaisuudesta, mutta näitä sanaeroja sattui ihan samalle henkilöllekin dialogissa. Teksti on kuitenkin sujuvaa, ei jännityskirjallisuudessa mitään erityisiä kielellisiä jippoja tarvitakaan.Toinen asia mikä minua harmitti oli Iinan opiskelun kuvaaminen. Minusta on aika kaukaa haettua, että ammattikorkeakoulussa uudet opiskelijat aloittavat heti ensimmäisenä päivänä hoitotyön perusteilla ja anatomialla ja fysiologialla. Ja varsinkin anatomian aloittaminen hengityselimistöstä? Nämä eivät liittyneet kirjaan rakenteellisesti, mutta jos moiset yksityiskohdat piti lisätä, niin miksei saman tien mieti asiaa loppuun asti? Toki kouluja on erilaisia, mutta me tutustuimme toisiimme ja kouluun ensimmäisenä päivänä ja en olisi ymmärtänyt hengityselimistöstä hölkäsen pöläystä, jollen olisi ensin opiskellut verenkiertoa. En voi kyllä kieltää sitäkään, ettei jokainen aihealue tukisi ja täydentäisi toistaan.

Mielenkiintoinen tarina kaiken kaikkiaan, ihmisten aurat ja muut tällaiset olivat minulle aiemmin aivan vieraita. Odotin loppua kohden ehkä vähän yliluonnollisempaa, mutta näin tarinasta tuli uskottavampi. Kirjan takakannessa oleva kysymys "Mitä olisit valmis tekemään saadaksesi kuolleen rakkaasi takaisin?" puistattaa kirjan loputtua. Valkoinen auta piti nenäni tiukasti kirjassa koulumatkojen ajan.

Kustantamo: Atena
Sivumäärä: 287
Kansi: Jussi Karjalainen


keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Pekka Hiltunen: Iso

Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu ja iso nainen. Hän painaa 138 kiloa ja on terve. Anni on lopullisesti kyllästynyt yhteiskunnan suhtautumiseen ylipainoisiin ja päättää aloittaa ns. läskisodan.  Kun kaksi korkeakoulututkintoa opiskellut Anni saa lopputilin tavallisesta kahvilatyöstä, hän muuttaa takaisin Tampereelle tuttuun yksiöönsä Huivirouvan vuokralaiseksi. Anni pohtii myös painonhallintaryhmäaikojaan ja siellä aloittamaansa kapinaa lihavien syrjimistä vastaan. Iso on isokokoinen pohdinta, siitä millaista on olla hyvin lihava ja ansaitseeko lihava sellaista kohtelua kuin saa.

Iso on ihan mieletön kirja. Olen voinut olla pimennossa, mutta olen hyvin kiitollinen ja iloinen, että vihdoin joku pureutuu tähän tabuun ja kirjoittaa siitä ihan mahtavan kirjan. Pekka Hiltunen on tehnyt todella hienoa taustatyötä ja hänen halunsa kertoa aiheesta huokuu kirjan sivuilta. Ainoa miinus kirjassa taisikin olla se, että siinä on vähän liikaa tuotu esille tutkimustietoja, vaikka ne mielenkiintoisia ovatkin.

Annin tuntemukset esimerkiksi painonpudotusohjelmista, lihavuusleikkauksista tai ihannevartaloista ovat ajatuksia herättäviä. Liikutuin Annin ajatuksista ja olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä. On suorastaan järkyttävää millaisia törkeyksiä Anni saa kuulla tuntemattomilta kadulla, tai ettei hän saa vastakkaiseen sukupuoleen kontaktia kokonsa vuoksi. On suorastaan raivostuttavaa, että terve ja onnellinen ihminen ei saa olla terve ja onnellinen, saati sitten kaunis yhteiskunnan näkökulmasta.  Kirja kertoo yhtälailla mistä tahansa ulkonäkökeskeisestä erilaisuudesta, mutta Annin upea, voittajan tarina kertoo lihavuudesta. Minulla Iso oli hyvin henkilökohtainen lukukokemus, jäin pohtimaan kirjaa vielä päiviksi kirjan loputtua.

Tästä tuntuu olevan todella vaikea kirjoittaa ajatuksiani ylös, mutta pidin kirjasta ihan valtavasti. Anni oli todella vahva hahmo, ehkä vähän liian "päällepäsmäri" ollakseen minun ystäväni, mutta tämän aiheen puitteissa juuri oikea henkilö herättelemään koko Suomen kansaa läskipeloistaan. Kuten Annikin toteaa, niin on paljon asioita joita kiloissa ei onneksi voi mitata. Yksi näistä on elämän aikana luetut kirjat. Niinpä <3 Lisäksi Annin vuokraemäntä Huivirouva oli aivan ihana ja herttainen tapaus. Nämä leidit näkivät toistensa sisälle liikakiloista tai huivilla peitetystä punaisesta kaulasta huolimatta. Lämpimät suositukseni.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 414
Kansi: Marjaana Virta


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anna Neshov on kolmen pojan (tai keski-ikäisen miehen paremminkin) äiti, joka asuu poikansa ylläpitämällä maatilalla. Yllättäen muutamaa päivää ennen joulua, Anna saa sairaskohtauksen ja vajoaa koomaan. Maatilan sikoja hoitava ja rakastava Tor päättää ottaa yhteyttä kahteen veljeensä  heidän etääntyneistä väleistään huolimatta. Myös Torin tytär Torunn kutsutaan näkemään isoäiti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Toinen Torin veljistä on Tanskaan muuttanut Erlend, joka viettää onnellistä elämää yksityiskohtaisen kristallikokoelmansa ja miesystävänsä Krummen kanssa. Vastahakoisesti Erlend kuitenkin päättää lentää Norjaan. Kirja alkaa Margidoon tutustumisella, joka on Annan kolmas poika. Margido työskentelee hautausurakoitsijana, joten hän ei tunnu erityisemmin hätkähtävän äitinsä kohtaloa.

Berliininpoppelit oli tämänkertainen lukupiirikirjamme. Pelkäsin kirjaa sen todella hitaan alun perusteella, sillä vaikken ole kovin nopea lukija, tämän kanssa taisin tehdä hitausennätyksen: Istuskelin kirjastossa yli 2 ja puoli tuntia ja ehdin lukemaan n. 80 sivua.. Ymmärrän, että kyseessä on trilogia, mutta on jotenkin kohtuutonta, että ensimmäisestä osasta menee yli kolmannes kirjan henkilöiden esittelyyn. Kun kirja lähti käyntiin luin edelleen hitaasti, mutta sain tästä irti huomattavasti enemmän.
Kirjan henkilöt olivat kaikki jollain tapaa hyvin rosoisia, yhdestäkään en pitänyt täysin varauksetta. Erlend vaikutti aluksi täysidiootilta ajatellessaan perheestään niin häijysti (tähän on toki varmaan omat syynsä, jotka selviävät jatko-osissa), mutta Erlendin nautittua pari viinipulloa alkoi hänkin tuntua jo paremmalta tyypiltä Haha. Margido ei herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia, paitsi että luulin hänen olevan ensimmäiset 20 sivua nainen! Älkää kysykö miksi, en vain hoksanut :D Toriin ihastuin heti hänen sikarakkautensa vuoksi, mutta kohdattuaan suuren menetyksen hän vaikutti ryhdistäytymättömältä teiniltä. Kaikki veljekset ja Torunn olivat samassa tilanteessa, mutta Tor yksin sulkeutui ja kiukutteli muille.

Ihan mieletöntä kuvausta ja tunnelman luontia Ragdelta! Haluaisin nyt niin oman possun :D No en ehkä sentään, mutta olisi kiva nähdä sellainen pitkästä aikaa. Minulle jäi ainoastaan hämärän peittoon Torin aikuinen tytär Torunn, joka työskenteli eläinhoitajana. Toisin kuin muista hahmoista ja tapahtumapaikoista, en saanut päähäni kuvaa miltä Torunn näyttää, millainen hän on. Oliko hän rähjäinen ja vähän rumakin kuten Tor? Vai siististi pukeutuva, mutta kuitenkin käytännöllinen?

En tiedä vielä aionko lukea tämän kaksi jatko-osaa, ehkä myöhemmin jos kiinnostusta löytyy. Elämänmakuinen romaani, jonka viimeisillä sivuilla tuli minulle iso odottamaton pommi...

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 294
Suomentanut: Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen