tiistai 24. kesäkuuta 2014

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius

Henry on kuuluisa kirjailija, joka haluaa kirjoittaa uudenlaisen kirjan juutalaisvainoista. Työ ei vuosien mittaan kuitenkaan tunnu tuottavan haluttua lopputulosta ja hän antaa asian olla. Henry saa kuitenkin paljon kirjeitä ihailijoiltaan ja yksi kirje kiinnittää hänen huomionsa. Samassa kaupungissa asuva mies kaipaa Henryltä apua oman näytelmänsä kanssa, joka kertoo Beatrice-nimisestä aasista ja Vergilius-apinasta. Näytelmänkirjoittaja on myös nimeltään Henry ja pitää omaa täytettyjen eläinten liikettä. Eläintentäyttäjästä on vaikea saada mitään irti, mutta silti mies sinnikkäästi kokee tarvitsevansa Henryn apua. Mistä Eläintentäyttäjän näytelmä oikeastaan edes kertoo?

Ei minun kirjani. Aluksi kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta ja luin innokkaasti Henryn pohdintoja omasta kirjoittamisestaan. Kirjan edetessä tutustutaan Henryn saamiin kirjeisiin, jotka ovat pitkäveteisiä ja tarinaan kuulumattomia. Eläintentäyttäjä on sanoinkuvaamattoman ärsyttävä tyyppi, jolla ei ole mitään käsitystä sosiaalisista taidoista. Eläintentäyttäjä vaikutti niin ärsyttävältä narsistilta, jota teki mieli koko ajan lyödä turpaan. Ymmärsin kyllä Henryn ylianalysoinnin Eläintentäyttäjän näytelmästä viitaten hänen omaan kesken jääneeseen kirjaansa, mutta tällekin teki mieli huokaista että anna nyt olla. Ehkä Martelilla oli itsellä tarkoitus kirjoittaa uudenlainen kirja holokaustista?

Kielessä ei ollut mitään vikaa, suomennoskin oli sangen onnistunut. Mutta vaikka tekstiä sai luettua nopeasti, oli kirjan lukeminen tarinan kannalta aika kaameaa. Loppuun oli ollut pakko änkeä jotain tragedian tynkää, joka meni Beatrice ja Vergilius -näytelmän kannalta aivan yli. Miksi näytelmän kulku piti yhtäkkiä muuttaa noin dramaattisesti? 

Kirjan yhteen teemoihin, holokaustiin, liittyen kirjan reilun kymmenen sivun mittainen liite Pelejä Gustaville sen sijaan oli hyvä. Erinomaisia esitettyjä kysymyksiä, jotka ahdistivat ja herkistivät. Tästä huolimatta romaani jätti minut kylmäksi.

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 213 + liite Pelejä Gustaville
Suomentanut: Torsti Lehtinen
Kansi: Milja Salonen

7 kommenttia:

  1. Luin kirjan jonkun aikaa sitten ja kovin samanlaiset ajatukset. Ei aivan kolahtanut. Kirjan viimeiset osat (se peli-juttu) oli parasta kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peli-juttu totta vie oli se paras osuus! Miksei kirjaa ollut rakennettu niitä käyttäen?

      Poista
  2. Minulla on juuri tämä kirja lainassa, menee kyllä heinäkuun puolelle tod.näk. ennen kuin pääsen kirjan kimppuun. Piin elämä oli silloin kauan sitten ihana, ja lähinnä sen takia haluan kirjan lukea, että mitäs muuta herra tarjoaa. Jotenkin odotan mielenkiinnolla, vaikka vähän nihkeitä ajatuksia kirjasta on vissiin olemassa. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piin elämä on minulla lukematta, mutta uskon sen olevan hyvä!

      Poista
  3. Huh, ei vaikuta kovinkaan kiinnostavalta kirjalta. Piin elämä oli ihan hyvä, mutta tuskin tulen tähän tarttumaan muulloin kuin aivan äärimmäisessä hädässä. Mikähän sekin hätätilanne voisi edes olla :D

    VastaaPoista
  4. Piin elämä on yksi elämäni parhaista lukukokemuksista ja olen jo miettinyt, etten taida haluta lukea Martelilta mitään muuta. Tämä teksti vahvisti tuota käsitystä. Mutta oi lue ihmeessä pian Piin elämä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)