sunnuntai 31. elokuuta 2014

Mitä on syksyn kirjapinossani

Lempivuodenaikani alkaa olla käsillä. Ihana, kirpeä syksy on aivan nurkan takana! Pimeä ja viileä syksy tietää minulle lukuisia muumimukillisia teetä ja kaakaota, uusia telkkariohjelmia, koulun jatkumista (vielä kaksi pitkää lomapäivää aikaa lekotella!), mukavia syysvaatteita ja tottakai kirjoja. Näpyttelin kesäkuun lopussa omaksi ilokseni kesän tbr-listan, josta sain luettua 7/13 ja viime yönä aloittelin kahdeksatta. Vaikka olenkin melko tosikko omien lukulistojeni kanssa, on aika siirtyä seuraavaan sesonkiin. Ja oman kirjapinon suunnittelu onkin hyvin hauskaa!

Kesän lukulistalta kopioin kaksi lukematonta suoraan syksyyn. John Irving ja klassikko jäivät lukematta, joten syksyllä aion treffailla Jane Austenia Ylpeyden ja ennakkoluulon muodossa ja Irving saa antaa ensivaikutelmansa Garpin maailmalla.

Kirjallisista elokuvista saamme nauttia syksyn tullen; Gayle Formanin Jos vielä jään, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Myös Mielensäpahoittajasta on tulossa ensi viikolla leffa, joten tunnelmaan voisi virittäytyä uusimmalla Tuomas Kyrön romaanilla Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja.

Kirjastosta on lainassa pari fantasiakirjaa, joihin haluan tutustua. Sally Greenin Puoliksi pahasta en ole kuullut kovin mairittelevia arvioita, mutta ainakin kokeilen! Makuja on niin monenlaisia ja oma fantasiasilmäni ei kuitenkaan ole vielä kovin harjaantunut ;) Kesällä luin J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan ensimmäisen osan, joten nyt on aika lukea Mifongin aika.

Vuoden alussa aloitin ihanan Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat, joka on jäänyt jollekin sivulle 70 koulun aloituksen tiimellyksessä. Nyt on hyvä hetki lukea tämä loistavasti alkanut paksukainen loppuun. Pinon päälimmäiseksi heitin vielä muutaman satunnaisen pokkarin, joita voin lueskella koulumatkoilla. Suzanne Collinsin Nälkäpeli tuskin on huono, kuin myöskään Lisa Genovan Edelleen Alice. John Verdonin Numeropelistä en tiedä, mutta odotan mielenkiinnolla.

Hurjat on pinot....


 Kesän viimeisenä tavoitteena nostin ensimmäisen lappusen tbr-purkistani. Luettavaksi määräytyi Kate Jacobsin Lohturuokaa, ei hassumpaa! Sen kanssa siis hengailen ainakin nämä pari päivää.


Joko siellä ollaan valmiita syksyyn? Mitä luetaan?

lauantai 30. elokuuta 2014

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

Hobitti nimeltä Bilbo Reppuli lähtee odottamattomalle matkalle, kun hänen mukavaan kotikoloonsa saapuu yllättäen Gandalf-velho ja 13 kääpiötä. Määränpäänä tällä porukalla on matkustaa läpi vaarojen hakemaan kääpiöiltä kauan sitten varastettu aarre Yksinäiseltä vuorelta. Vuoren sisällä kultakasojen keskellä makaa lohikäärme Smaug, mutta sitä ennen on kohdattava rumia ja armottomia hiisejä, jättiläishämähäkkejä ja metsän haltioita.

En voi uskoa miten olen voinut elää 14 vuotta lukutaitoisena lukematta tätä mahtavaa teosta?! Olen jauhanut blogissani siitä, että Taru sormusten herrasta -elokuvat ovat minun makuuni liian synkkiä ja pitkiä. Koko kirjankin on sanottu olevan yhtä liirumlaarumia. Arvaattekin varmaan jo, että olen tilannut koko paksun trilogian netistä itselleni...
Päädyin kuitenkin joulunpyhinä 2012 istumaan pimeään elokuvasaliin 500 hobittihullun kanssa painavat 3D-kakkulat nenälläni. Ihastuin heti tarinan sadunomaisuuteen ja vannoin vielä samana iltana miehelle aikovani lukea Hobitin ennen seuraavan osan elokuviin tuloa. No, seuraava joulu ja Hobitti-pätkä tuli ja meni ja äidiltä saatu kirja pölyttyi hyllyssä. Tänä kesänä päätin, etten anna itseni mennä katsomaan Hobitin päätöstä tutustumatta ensin tähän klassikkoon kirjallisena. Eihän kirjassa ole kuin reilut 300 sivua! No, nyt kirja on luettu ja olen onnellinen. Hyvin iloinen pieni hobittihullu.

Tolkienin kerronta on hyvin nautinnollista lukea. Tolkien kuvailee matkalla näkyvää luontoa, hän veistelee kääpiöiden suihun hauskaa dialogia ja kertoo tarinaa hyvin satumaisesti. Vaikka kirjassa on raakoja ja jännittäviä tapahtumia, Tolkienin tyylissä on jotain sellaista tunnelmaa ja valoisuutta että tätä voisi kouluikäiselle (oma tuntuma sanoo, että tämä olisi voinut olla sopivan jännittävä alakoulun viimeisillä luokilla) lapsellekin lukea. En silti usko ollenkaan, että TSH-trilogia sopisi nuorille korville.

Oikeasti, mikä kirja! Tolkien luoma maailma on aivan huima, johon ilmeisesti tutustuttiin vasta aivan pikkuisen (tai ainakin puolisolla tuntuu olevan hyppysissään sellaista tietoa, mistä en ole kuullutkaan)... Täydellisessä fantasiamaailmassa on mielestäni juuri sopivasti erilaista väkeä, erilaisia taruja ja magiaa. Oli myös hienoa huomata, että vaikka Gandalfkin oli velho, hän ei ollut voittamaton tai hänellä ei ollut rajattomasti voimia. Sellainen tekee vastoinkäymisistä pulmallisempaa ja tulee hurjempi seikkailu! Vaikka aluksi ehdin jo miettiä, etteivät kääpiöt ja Bilbo pärjäisi virstaakaan ilman Gandalfia ;)

Luulin etten tule ikinä erottamaan kaikkia kolmeatoista kääpiötä toisistaan, mutta kaikista heistä tuli loppujen lopuksi niin rakkaita minulle. Ei tästä kirjasta voinut erota kyynelittä. Entä sitten Bilbo! Tuo itsensä ylittänyt, kotikolostaan rohkaistunut pikku hobitti! Upea hahmo!
Katselen parhaillaan Hobitti-elokuvan ensimmäistä osaa, kakkonen saa jäädä huomiseen. Mikä onni löytää tällainen maailma.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 331
Suomentanut: Kersti Juva, runot Panu Pekkanen
Kansi: Tove Jansson ja Sami Saramäki


Huomenna varmaan palailen syksyn lukulistan kera! Jee!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vilja on vanhoillislestadiolaisen perheen äiti. Viljalla on rakastava ja hyvä mies Aleksi, jonka kanssa hän on saanut maailmaan neljä lasta. Vilja kokee jatkuvan raskaaksi tulon, raskaana olon ja lapsen synnyttämisen hyvin ahdistavaksi, kuin myös muiden äitien katseet hänen vatsassaan. Viljan ja Aleksin perheessä on paljon rakkautta, muttei Vilja silti halua tuntea itseään pelkäksi työkoneeksi. Eikö hänellä ole mahdollisuuksia lainkaan työskennellä ja edetä urallaan? Entä kun taas raskaustesti näyttää positiivista?

Taivaslaulu on todella upea kirja. Tunsin jo kirjan alkumetreillä provosoituvani jollain tapaa, mutta hyvällä, ajatuksia herättävällä tavalla. Rauhala esittää jokaisen puolen lestadiolaisuudesta, se ei ole kaunisteltua eikä hyökkäävää. Vilja kuvailee millaista on olla vatsansa vankina, Aleksi muistelee 9 vuotta sitten kokemiaan paineita löytää vaimo, kunnes kohtasi Viljan. Entä, kun lapset leikkivät taivasta ja helvettiä naapurin Annin kanssa, joka ei kuulu samaan liikkeeseen? Kirjassa on myös iloa, ihanaa arkea perheen kesken. Kanssasisaret auttavat toisiaan, ja Viljan ja Aleksin parisänky täyttyy kesken yön neljästä kymmenestä ylimääräisestä varpaasta. Lämmin tunnelma välittyy Viljan kokkailuhetkistä ja leikeistä pihalla.

Rauhalan kieli on todella taitavaa. Kirja runoilee, mutta se on helposti luettavaa ja tarina ei vello paikallaan. Ainoa asia mistä kielessä en pitänyt, oli ns. barbikieli jonka varaan Rauhala oli rakentanut muutamia lukuja. Hieno vertauskuva käyttäen nukkeja, barbeja, bratzeja ja mollamaijoja, mutta tapa kertoa kuin lapset leikeissään ei ole minun juttuni.

Kirja oli myös puolueeton sen suhteen, että käsitykseni tai mielipiteeni kyseisestä liikkeestä ei muuttunut kirjan lukemisen jälkeen. Hienoa työtä! Taivaslaulu ei syyllistä, käännytä tai painosta valitsemaan omaa puolta. Eniten olin yllättynyt kirjaa lukiessani Aleksin blogin kommenteista, jotka olivat todella lestadiolaisuutta puolustelevia, kirjoittajaa uhkailevia. Kommenttien sävy oli siis aika hurja, mutta oli ilo lukea myös Aleksin kyseenalaistavia blogitekstejä puolustavia viestejä. Ei omien ajatusten ääneen sanominen huono ole :)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 281
Kansi: Tuomo Parikka


tiistai 26. elokuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Epäedustavin ottamani kirjakuva koskaan?! Mutta luin kirjaa koko eilisen päivän sängyssä pupukuvioisissa pyjamahousuissani, joten kuva on hyvin totuudenmukainen ;)
Asioita, joista Mia Kankimäen kirja kertoo: Kankimäen irtiotosta omasta elämästään, vuorotteluvapaasta, kiinnostuksesta Tyynynaluskirjan kirjoittaneeseen 1000 vuotta sitten eläneeseen hovineito Sei Shonagoniin, tutkimusmatkasta Kiotoon, hyvin pienistä tiedon murusista Seista, Kankimäen omista ja Sein kirjoittamista listoista.

Asioita, joista kirjassa pidin: Listoista. Väkersinhän omankin kirjan nimen mukaisen listani jo aamulla blogiin. Kirjoittajan rohkeudesta jättää 38-vuotiaan lapsettoman sinkkunaisen tavallinen arki, muutosta Kiotoon soluasuntoon muiden Japaniin muista maista muuttaneiden kanssa, arkisuudesta, elämästä ja tutustumisesta Japaniin kielitaidottomana. Pukeutumisesta Seiksi.

Asioita, joista kirjassa en pitänyt: Sein puhuttelusta. Ymmärrän tyylikeinon, mutta alkoi riipiä kun sivulla kappale alkaa viiidesti "Sei". Historiallisesta pohdinnasta sivukaupalla. Asioiden toistelusta. Kirjan tasaisuudesta ja siitä, etteivät tapahtumat tulleet iholle. Suuri maanjäristys Japanissa oli varmasti iso kokemus kirjoittajalle, mutta koko homma ei tuntunut minulle lukijana miltään.

Asioita, joita jäin pohtimaan: Miksi juuri Sei? Tuntui turhauttavalta kirjoittajan puolesta odottaa tietoja, joita ei ollut olemassa/saatavilla. Mahtoi olla ahdistavaa viettää päiviä Lontoossa kirjastossa, tai olla Kiotossa haahuilemassa, kun mikään ei edisty. Tai itse olisin pelännyt koko vuoden menevän hukkaan, jos etsimästäni ihmisestä ei löydy mitään tietoja ja hukkaan kaiken ajan kirjastossa nyhjöttämiseen.

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 380
Kansi: Piia Aho


Brian Selznick: Hugo Cabret

Hugo Cabret on kuvaromaani, johon kirjailija on piirtänyt jopa 284 kuvaa kertomaan tarinaa. Kaksi kolmasosaa kuvia sisältävän kirjan tarina kerrotaan siis vuorotellen kuvin ja sanoin. Kun kuvat loppuvat, tarinaa ei jäädä selittelemään lausein vaan mennään eteenpäin. Ihan mieletön idea! Ihastuin Selznickin luomukseen välittömästi. Parhaimmillaan romaani kuitenkin on, kun sen juonesta ei liikoja tiedä. Paljastan nyt hieman kuitenkin.

Hugo Cabret on 12-vuotias orpopoika, joka asuu 1930-luvun Pariisissa rautatieaseman kellohuoneessa. Taitava käsistään oleva Hugo vetää kelloja työkseen ja yrittää samalla jatkaa hänen isältään ja häneltä kesken jäänyttä mekaanista miestä. Tuossa täysin riittävä pohjustus teille :) Lisäksi kirjassa on todella kiinnostavaa elokuvahistoriaa, mistä en olisi ikinä uskonut pitäväni osana kirjaa.

Täysin uusi tapa lukea kirjaa vaikutti lukukokemukseeni todella positiivisesti. Itse tarinakin oli hieno ja ihana, vaikkei ehkä kuitenkaan niin runsas mitä kirjan koosta päättelin. (Vaikka kuinka tietäisin kirjaa lainatessani, että tässä järkäleessä on yli puolet kuvia, niin silti vaan odotin todella rönsyilevää ja tuhtia tarinaa) Kuvia ei mielestäni kannata pelästyä. Tämä ei ole ollenkaan mielestäni sarjakuvamainen tai epäselvä kuvineen, päinvastoin! Joskus kuva todella kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Selznickin piirtämät kuvat ovat pikkutarkkoja, perspektiivit tuntuvat hyvin elokuvamaisilta ja viehättäviltä ja kuvien kanssa pysyy helposti kärryillä mitä tapahtuu ennen seuraavaa tekstiosuutta.

Orpopoika-tarina toi minulle hyvät Oliver Twist-fiilikset, mutta en tiedä ovatko tarinat nyt loppujen lopuksi yhtään samanlaiset. (Eivät) Molemmissa tarinoissa on mielestäni vain samankaltainen tunnelma. Pitäisi pian ottaakin se haaste vastaan, että lukisi viimein tuon Dickensin tarinan.

Katsoin eilen kirjasta tehdyn elokuvan puolison kanssa ja minä tykkäsin! (Mies ei.) Ainoa asia mikä suututti verrattuna kirjaan, ettei elokuvassa ollut lainkaan Etienne-nimistä hahmoa. Hän oli nimittäin kirjassa yksi suosikeistani.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 543
Suomentanut: Helene Bützow
Kansi: Kirjastolappu taas päällä! Mielestäni on suoranaista julmuutta jättää esiin teksti "kannen suunnittelu" ja läntätä se viivakooditarra tasan sen nimen päälle. En löytänyt netistä.


Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Vuosi sitten mieheltä saatu viesti ja sen uudelleen löytäminen muistivihon välistä.

 Severus. (always) Oma kamerapelkurini.

Omassa kirjastossa olevat koetut lukuelämykset ja jäljellä olevat lukemattomat kirjarakkaudet.

 Ajatus, että kolmen vuoden kuluttua tuossa nimikyltissä ei ole enää opiskelija-päätettä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Paljoa ei tällä kertaa ole sanottavaa, mutta koska joissain asioissa haluan olla tunnollinen (tähän ei kuulu huolellinen pölyjen pyyhkiminen tai säästöbudjetin noudattaminen) niin bloggaan myös kuuntelemastani äänikirjasta. En kirjoita siksi, koska olisi pakko vaan haluan itseäni varten kirjoittaa muutamia ajatuksiani muistiin.

Astrid Lindgrenin Saariston lapset on ollut minulle tähän asti lukematon kirja. Merkillistä, ottaen huomioon että Ronja, ryövärintytär on lempikirjani. Olen kuitenkin iloinen, että otin Saariston lapset kuunteluun äänikirjana. Melkersonin perhe (johon kuuluu isä Melker, vanhempi tytär Malin, Johan, Niklas ja nuorimmainen Pelle) lähtee viettämään ikimuistoista kesää Saltkråkanin saarelle. Isä Melker on vuokrannut heille kesämökin nimeltä Nikkarila, jossa tulee olemaan todella hienoja hetkiä epäluuloisesta alusta huolimatta. Melkersonit tutustuvat muihin saarella asuviin perheisiin ja ovat nopeasti kotonaan.

Saariston lapset on lämmin kertomus niin kesästä Saltkråkanilla kuin myöhemmistä hetkistä saarella. Lindgrenin teksti on ihanaa kuunneltavaa; kieli on tarpeeksi yksinkertaista, mutta se on silti kuvailevaa ja rikasta. Saariston tunnelma oli aivan ihana. Melkein (huom! melkein) kuin olisi itsekin vihdoin päässyt meren syleilyyn nautiskelemaan.

Saariston lapsissa on mielestäni ihania eläinkuvauksia, mutta sydämeni sulatti kokonaan tietenkin Jokke-kani. Heti ensimmäiseksi tulee mieleen Lindgrenin kirjoista Peppi Pitkätossu, jossa on hevonen ja apina, mutta näihin ihastuin enemmän. Tiesin mitä Pelle tarkoitti kanin silkinpehmeällä turkilla ja hänen pienestä sydämestään kumpuava rakkaus tuota töpöhäntää kohtaan.

Tämä olisi varmasti syytä lukea jossain vaiheessa ihan kirjanakin, koska autoa ajaessa ei tietenkään voi keskittyä 100 % kirjan kuuntelemiseen ;) Isä Melkerille ja Pellelle vielä paljon sydämiä <3

Kustantamo: Wsoy
Kesto: 8 h 56 min
Suomentanut: Laila Järvinen
Lukija: Jarmo Heikkinen
Kansi: Kai Toivonen


Huomenna vietän vapaapäivää mitä luultavimmin sängyssä tänään leivottujen pullien ja hyvän kirjan kanssa (kirjastoretkeä unohtamatta). Sitten minulla onkin jäljellä 3 työvuoroa ja pääsen reilun viikon lomalle! Säät ovat muuttuneet ainakin Turussa jo aika syksyisiksi, mutta minua ei haittaa! Nautin, kun saan maiskutella teetä tai kaakaota ja kölliä lämpimässä oloasussa. Tai nauttisin ainakin huomattavasti enemmän, jollei kurkku olisi näin kipeä....

Onko siellä jo kesälomat vietetty?

perjantai 15. elokuuta 2014

Veronica Roth: Allegiant

Veronica Rothin trilogian viimeinen osa Allegiant oli minulla suurella odotuslistalla. Olin spoilaantunut kirjan lopusta, mutta tilasin silti kirjan pikapuoliin Kapinallisen lukemisesta ja aloitin kirjan.

Allegiant jatkuu lähes kirjaimellisesti siitä mihin Kapinallinen jäi. Osattomien johtaja Evelyn toteuttaa kaupunkiin parhaillaan osastojen kieltämistä ja Trisin mieltä vaivaa Kapinallisessa videolla esiintyneen Edith Priorin henkilöllisyys ja videon sanoma. Tobias ja Tris kohtaavat Allegiantit, jotka ovat päättäneet lähteä kaupungista aidan yli. Kaupungin ulkopuolinen maailma antaisi heille paljon vastauksia, joten kaksikko ystävineen tekee pakoretkensä suljetusta yhteisöstä. Ulkopuolinen maailma onkin jotain aivan muuta kuin he odottivat...

Petyin. Olen tosi harmissani, että Outolintu oli minulle niin mahtava lukukokemus, Kapinallinenkin aika hyvä, mutta tästä en saanut paljoa irti. Luin kirjan englanniksi, mutta en usko kielen vaihdoksenkaan vaikuttaneen niin paljoa lukukokemukseen. Tulihan tässä uusia sanoja esimerkiksi seerumeista, osastoista, geeneistä, mutta teksti oli kuitenkin ymmärrettävää. Dialogi oli helppolukuista ja ymmärsin koko ajan mitä tapahtuu vaikken nyt jokaista sanaa olisikaan sisäistänyt. Luin kirjaa lähestulkoon kuukauden ja nyt olen vain niin onnellinen, ettei tarvitse enää lukea tätä :D

Viimeisen osan idea on minusta hyvä; viimeinkin lukija ja kirjan hahmot näkevät ulkopuolisen maailman missä osastoja ei käytetä, matkustetaan lentokoneella ja ollaan tekemisissä muiden kaupunkien kanssa. Jotenkin suuri osa kirjasta tuntui asioiden jahkaamiselta, selvittelyltä ja jäin näiden perusteella odottamaan jotain suurempaakin toimintaa loppuun. Toimintaahan siellä olikin, mutta koska olin spoilaantunut lopusta, se ei tehnyt niin suurta vaikutusta minuun. Suoraan sanottuna Allegiant oli minulle vain turhan pitkä.

Allegiantissa on otettu Trisin kertojaäänen rinnalle myös Tobias. Koin vuorottelevat näkökulmat todella vaikeiksi, koska a) Tobias ei ole suosikkini b) kertojat kuulostivat aika samoilta ja minun oli vaikea eläytyä tekstiin aina kertojan vaihtuessa. Aika monta kertaa luin pitkälle Tobiaksen lukuja Trisin näkökulmasta, kunnes Tris itse ilmestyi kohtaukseen ja tajusin sen olevan Tobiaksen luku... Kapinallisessa lämpenin jo Tobiaksen ja Trisin suhteelle, mutta tässä se taas tuntui vähintäänkin vittumaiselta. Nimenomaan ehkä heidän vaihtelevan suhteensa ja kirjan lopun vuoksi koko trilogia onkin aika realistinen.

Uskon, että Allegiantin kohdalla pidän enemmän elokuvasta.

Kustantamo: Katherine Tegen Books
Sivumäärä: 526
Kansi: Joel Tippie