sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ahdistaa

 Ahdistaa. Eilen ihmettelin ystäväni kanssa miten pitkälle syksy onkaan yhtäkkiä edennyt. En ollut huomannut suosikkivuodenaikani ilmestymistä omien kiireideni vuoksi. Opiskelusyksy käynnistyi todella vauhdikkaasti ja asioita on pitänyt oppia minulle vähän turhan nopealla tahdilla. Tämä on vaatinut minulta kotihommia ihanien viikonloppujeni kustannuksella. Olin jo aloittelemassa tätäkin sunnuntaipäivää lääkehoidon kanssa olohuoneen sohvalla, kun päätin että minun täytyy nyt blogata tästä.
Tämä ei ole kuitenkaan valitus opinnoistani! Kaikki on todella mielenkiintoista (paitsi pitänee myöntää, että lakien muistaminen aiheuttaa minulle harmaita hiuksia) ja tiesin että vapaa-aikani vähenee, kun vaihdoin töistä takaisin koulun penkille. Tämän postauksen tarkoitus on herätellä omaa ajankäyttöäni ja priorisoida.


Totuus on kuitenkin se, että saan melko hyvin tehtyä tarvittavia koulujuttuja etäpäivinä. Nyt tiukempana ajanjaksona minun tulisi vain miettiä mistä uhraan, kun käytän viikonlopun palautumisaikaani esimerkiksi tenttiin lukemiseen. En nimittäin haluaisi kulutetun ajan olevan pois lukemisesta. Mutta siltä on nyt näyttänyt. 

Kuluneella viikolla Harry Potterin ja salaisuuksien kammion lukeminen on ollut aivan parasta vastapainoa koulujuttujen miettimiselle. Valitettavasti olen tarttunut kirjaan vasta aina kymmenen maissa, kun olen kaivautunut sänkyyni jo yöpaita päällä. Ja 10 sivua ja olen jo unessa. Kun pohdin mihin muuhun olen aikaani kuluttanut illan aikana, vastaus löytynee tietokoneella surffailusta ja television katsomisesta. Minulla ei ole kovin montaa ohjelmaa mitä katson televisiosta, mutta eräänäkin iltana jumituin sohvalle katselemaan ensin Salkkareita, sitten Leijonan luolaa, sitten Iholla... Jos kuvittelee, että olisin heti Salkkareiden jälkeen napsauttanut television kiinni (koska Pihlajakadun edelle ei mene mikään), olisin illan aikana ehtinyt lukemaan kirjoja jo 1½ tuntia kauemmin. 


Kävin tällä viikolla myös pitkästä aikaa uimassa ja muistin miten paljon siitä nautinkaan. Myös vähintään yksi uimahallireissu on mahdutettava viikko-ohjelmaani. Liikunta on tärkeä osa hyvinvointia, joten uimiseen käytettävä aika saa olla pois tietokoneella hengailusta.
Käytän tietokonettani moniin hyödyllisiin asioihin, mutta myönnän istuvani sen äärellä aivan liian monta tuntia viikossa. Pohdin olisiko hyvä idea laittaa herätyskello soimaan vaikka tunnin päästä, jotta yleistä facebookissa roikkumista tulisi rajoitettua? Tietenkään tätä ei voi käyttää kouluasioiden ohella, mutta muuten.

Pään pistää vielä sekaisin jatkuvat ja todella mainiot kirjasuositukset, joita kuulen tai näen. Yllä olevassa kuvassa taas pieni osa omista lukemattomista kirjoista, jotka pitäisi lukea nyt ja heti. Ja tälläkin hetkellä mielen sopukoissa piilee ajatus ehtisinkö tänään hakemaan kirjastosta yhden kirjan, josta luin todella kehuvan arvion eräässä kirjablogissa...
Kesken.
Viimeisenä asiana haluan nostaa vielä esille hetkestä nauttimisen. Tätä kirjoittaessani näen ikkunasta pihallemme, jonka pensaiden lehdet ovat vielä paikoillaan, mutta osa punertaa jo ihanasti. Auringon valokin osuu todella kauniisti yhteen pensaaseen. Voi olla, että parin viikon kuluttua sää on jo aivan toinen, joten nyt pitäisi ehdottomasti keittää kuppi teetä ja mennä pihalle hetkeksi istuskelemaan tai vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä kävelemään. Kodin voi siivota vähän illemmallakin ;)

torstai 25. syyskuuta 2014

Brian K. Vaughan, Fiona Staples: Saga osa 1

Saga-sarjakuvien ensimmäinen kirja aloittaa hyvinkin vauhdikkaan avaruusseikkailun, joka pursuaa kirosanoja, väkivaltaa ja seksiäkin. Alana ja Marko ovat kotoisin eri planeetoilta, mutta päätyneet kuitenkin yhteen galaksien sodasta huolimatta. Tarinan alussa parin lapsi syntyy ja ennen kuin lukija huomaakaan, tuore perhe on pakomatkalla. He joutuvat kohtaamaan kammottavia palkkamurhaajia, robotteja, joilla on tv pään paikalla ja legendaarisia Kauhuja. Säilyvätkö he edes hengissä turvapaikkaan asti?

En muuten edes huomannut Alanan siipiä tai Markon sarvia ennen kuin heidän lapsensa syntyi ja huomasin ominaisuudet vauvassa. Vaikka aika hyvin ne tuosta kannestakin erottuvat :D Mutta, itse sarjakuvaan.
Saga on jotenkin hyvin epätyypillinen sarjakuva minulle, mutta halusin kokeilla tätä sillä kehuja Sagalle on piisannutkin. Saga 1 oli takakannen mukaan jopa vuoden 2013 ostetuin sarjakuvaromaani! Olen todella noviisi scifi-juttujen suhteen, mutta mielestäni Saga oli todella raju. Ehkä vähän liian hurja minulle :D Hahmojen jatkuva kiroilu menetti pian merkityksensä, eivätkä kaikki lausahdukset edes kuulostaneet aidoilta suomeksi. Esimerkiksi Alanan haistattelu "Pussaa peräpukamiani" sai minut lähinnä hämmentymään. En myöskään tiedä mitä mieltä olisin sarjakuvan seksisävytteisistä kuvista. Lähinnä päässäni pyörii kysymys, että miksi kaikki on pitänyt piirtää niin tarkasti ja mitään piilottelematta. Yhden palkkamurhaajan vierailu Sekstiljoona-planeetalla oli oleellinen ainakin yhtä juonen haaraa ajatellen (ja asia varmasti syvenee seuraavassa osassa), mutta lähinnä halusin vain edetä nopeasti joihinkin kiinnostavampiin kohtiin... Onhan joskus kirjoissakin jotain seksikuvauksia, mutta ilmeisesti oma mieleni ei ole yhtä halukas iskostamaan kuvia aivoihini :D (Josta hyvänä esimerkkinä Sofi Oksasen Puhdistus, josta pidin kirjana valtavasti eikä se tuntunut pahalta, mutta elokuva... Vollotin leffassa ihan törkeästi ja elokuvan kohtaukset vaivasivat mieltä useita öitä sen jälkeen.)

Juoni tuntui aluksi hyvin sekavalta selitettäväksi sarjakuvamuodossa, mutta aika nopeasti siihen pääsi jyvälle. Todella hakuseen jäi vielä eri planeettojen varsinaiset erot ja erilaiset tekniset jutut joita sivujen välissä näki. Ihan kiinnostava tarina yhden perheen vaarallisesta matkasta ja vihollisten kohtaamisesta. Odotan kuitenkin vielä tarinan syventymistä, jotta tarinan politiikasta saa enemmän irti. Kakkososan suomennosta siis odotellaan Like ja Antti Koivumäki! :)

Piirrostyylistä haluan vielä sanoa, että tykkäsin tosi paljon! Se on hyvin yksityiskohtaista ja kuvissa on käytetty kauniita värejä. Ehkä vähän liikaa puhekuplia ja informaatiota yhdessä ruudussa, joka sai sarjakuvan tuntumaan liian sekavalta. Staplesin piirtämät hahmot ovat todella absurdeja, mikä viihdyttää, mutta toisaalta kummastuttaa hyvinkin paljon. Ovatko avaruusoliot aina olleet näin outoja? (Nyt en viittaa Alanaan tai Markoon, koska heidän ulkonäöstään pidin hyvin paljon.)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 166
Suomentanut: Antti Koivumäki
Kansi: Fiona Staples


tiistai 23. syyskuuta 2014

Anne Tyler: Hengitysharjoituksia

Anne Tylerin Hengitysharjoituksia on kertomus keski-ikäisestä avioparista Maggiesta ja Irasta ja heidän yhdestä päivästä elämässään. Maggie ja Ira ovat olleet aviossa kokonaiset 28 vuotta ja perhe on lisääntynyt sinä aikana kahdella lapsella. Daisy on aivan muutaman päivän kuluttua korkeakoulun aloittava nuori nainen, joka jää kirjassa hyvin pieneen rooliin. Jesse on 25-vuotias, nuorena isäksi tullut ja nykyisin riitaantuneissa väleissä entisen vaimonsa Fionan kanssa. Mutta lapsia enemmän Hengitysharjoituksissa on kyse tasapainoisen, älykkään ja suorapuheisen (ja karismaattisen) Iran ja höpsön huolehtivaisesta ja hyvää tarkoittavasta sotkeutujasta Maggiesta. 

Kirja alkaa, kun Maggien ystävättären mies on kuollut ja Maggie ja Ira kutsutaan hautajaisiin. Hautajaisista seuraa äkkilähtö ja kirja jatkuu kuvaillen sattumuksia tien päällä ja ennen pitkää matka saa välipysähdyksen Jessen entisen vaimon Fionan ja tämän 7-vuotiaan tyttären Leroyn luona. Kirjassa on pitkiä, intensiivisiä lukuja, joista yksi kuvaa aina yhtä hetkeä heidän päivässään. Välillä kirja etenee takautuvasti, aikaan jolloin Maggiesta ja Irasta tuli isovanhempia. 

En ole lukenut Anne Tylerilta ennen mitään ja voisin jopa sanoa yllättyneeni positiivisesti! Minulla on hyllyssä useampikin Tylerin kirja odottamassa vuoroaan, mutta juuri lukupiirikirjaamme minulla ei sitten ollut. Melko kulunut oli tämäkin kirjaston kappale, pohdin eikö olisi kannattavaa tehdä tästä uutta painosta esimerkiksi pokkarina? Tarina oli kuitenkin sen verran hyvä ja kirjailijallakin nimeä, etten keksi syytä miksei menisi kaupaksi :)

Hengitysharjoituksia on hivenen hitaasti etenevä, mutta kirja oli silti sen verran hyvä, että luin sen muutamassa päivässä. Kulutin vain kirjan kanssa enemmän aikaa kuin ehkä tavallisesti olisin jonkun nopeatempoisen kirjan kanssa. Tylerin kirjoitustyyli on minusta viehättävä, tarkkanäköinen, ymmärrettävä ja hauskakin. Suomennoskin on hyvin onnistunut! Taitava kirjoittaja Tyler on muutenkin, sillä henkilöhahmot ovat käsittämättömän hyviä. Tyler on ikuistanut niin heidän hyvät kuin huonot puolensakin täysin inhimillisinä. Ira oli hahmoista ehdoton suosikkini! Vaikka hän oli välillä melko suorasanainen Jesse-poikaansa kohtaan, niin hän oli silti jotenkin todella tyyni ja miellyttävä. Ärsyttäviäkin hahmoja kirjassa vilisi, mutta niinhän niitä nimenomaan on tosielämässäkin.

Koin kirjassa kerrotut takaumat mm. Fionan raskausajasta ja Maggien ystävän häistä vähän tylsinä. Vaikka olihan kuvaus Fionan ja Jessen erosta tärkeä, jotta voisi ymmärtää heidän nykyhetkeään, niin silti ne olivat ehkä liian pitkästi kirjoitettuja. Ja vaikka luvut olivatkin hyvin tiiviitä ja tunnelmallisia, minulle 60 sivun luvut ovat liian pitkiä. En välttämättä pitkästy, mutta kaipaan hengähdystaukoa ja hyvää paikkaa kirjanmerkille. 

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 350
Suomentanut: Saara Villa
Kansi: Juha S. Kalliolahti


perjantai 19. syyskuuta 2014

Mitä luen viikonloppuna?

Ah, viikonloppu! Tänään olen valmistautunut maanantain tenttiä varten (toki koekirjaa pitää vielä silmäillä viikonloppuna) ja voin alkaa rentoutua hyvän kirjan ja suklaan parissa. Plus Gilmoren tytöt ja sipsit. 
 Tällä hetkellä minulla on kesken tuo Anne Tylerin Hengitysharjoituksia, joka on kuukauden lukupiirikirjamme. Kolmasosa on vielä lukematta, mutta tykkään! Lisäksi noudin tänään kirjastosta varaamani Saga-sarjakuvan ensimmäisen osan, joka suomennettiin juuri. Aloittelin tätä sci-fi-pläjäystä jo ja sarjis on kieltämättä aika kreisi! Mutta olen lukenut tätä vasta kolmisenkymmentä sivua :)
Jossain vaiheessa viikonloppua olisi tarkoitus aloittaa myös Harry Potter ja viisasten kivi! En muista koska olisin viimeksi lukenut Harry Potteria, varmasti joskus yläasteella. Rakastan aivan totaalisesti ykköskirjassa esiteltävää maailmaa ja Harryn ja kumppaneiden ensimmäistä kouluvuotta. Mutta kakkonen on saanut minut aina vähän jäihin. Sanotaan, että jos olen lukenut Viisasten kiven melkein 15 kertaa, ja aloittanut Salaisuuksien kammion yhtä monesti, niin jälkimmäisen olen saanut loppuun asti vain pari kertaa. Ja siihen sarjan lukeminen on jäänyt. Joten nyt minulla on pyhä aikomus lukea sarja viimein loppuun, johon olen ensikerran tarttunut 8-vuotiaana ja päättää se kaksikymppisenä. Tai 21-vuotiaana, miten se nyt sanotaankaan, syntymäpäiväni ovat melkein kuukauden kuluttua :)

Kerro omasta viikonlopustasi!
Bloggaaja on jo valinnut lukuasukseen liian värikkään ja liian paljettisen velourasun. 

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Sally Green: Puoliksi paha

Nathan Byrn on puoliksi valkoiseksi, puoliksi mustaksi syntynyt noita. Hänen äitinsä oon hyvyyttä henkivä valkoinen parantajanoita, hänen isänsä mahtava, monia noitia tappanut musta noita. Isäänsä Nathan ei ole tavannut ja äiti on kuollut. Nathan asuu ilkeän siskopuolensa ja kiltin veljensä kanssa heidän mumminsa holhouksessa. Kirjassa esiintyvä noitamaailma on keskuudessamme meidän "nurjien" eli ei-noitien kanssa.
Nathan odottaa 17-vuotissyntymäpäiväänsä, jolloin nk. noitaset muuttuvat oikeiksi noidiksi seremonian avulla. Seremoniassa saa oman taikavoimansa, kunhan ensin vastaanottaa vanhempansa tai isovanhempansa verta ja kolme lahjaa. Seremoniaan on vielä pitkä matka, sillä Nathan on kirjan alussa vasta kahdentoista. Eikä omasta seremoniasta ole edes varmuutta, sillä Nathan joutuu käymään vuosittaisissa arvioinneissa noitaneuvostossa todistaakseen olevansa valkoinen, hyvä noita. Mutta entä kun ajan kuluessa Nathan huomaa itsessään koko ajan synkempiä puolia?

Huokailen ja puhisen tässä sängyllä makoillessani, koska en tiedä mistä edes aloittaisin tämän kirjan kanssa. Aloitan kertomalla, että tämä ei ollut edes puoliksi paha, vaan todella huono. Kirja alkaa kuvauksilla, jossa kertoja on 2. persoona. Yritän kuulemma paeta häkistä, ranneke syövyttää kättäni ja minua pahoinpidellään... 30 sivun kuluttua kertoja vaihtuu 1. persoonaan. Miksi? Mitä ihmettä? 1. persoona on tietysti paljon toimivampi kertoja, mutta haluaisin tietää mitä tällä edes haettiin. Puhumattakaan siitä, että kirjan keskellä on yksi satunnainen luku, jossa on taas kertojana 2. persoona.

Toiseksi kerrottakoon, että minusta tässä ei ollut kovin hyvää kieltä. En tiedä onko möhlitty suomennoksessa vai jo Greenin tietokoneella, mutta kyllä tökki. Tiedostan, että tämä on nuorten kirja, mutta tämä kyllä jo sattuu silmiin. Kerronta etenee jotenkin todella sekavasti ja lauseet tuntuvat hiomattomilta. Uskon alkuperäistekstin olleen jo melko yksinkertaista, jotta kirja olisi nopealukuinen. Ja vaikka suomentaja kirjoittaakin teoksen aina uudelleen, niin tuskin sentään kirjan tyyliä ja sävyä saa muuttaa.

Sitten kirjan maailma. Luulin lukevani oikean fantasiakirjan, missä olisi rakennettu jokin uusi maailma, jossa seikkailee oikeita noitia ja muita kyseiseen genreen sopivia hahmoja. Mielestäni noidat joille annetaan yksi taikavoima ovat aika tylsiä. Noidat elivät ihmisten keskuudessa, mutta silti näin punaista noitien ajaessa autolla, käyttäessä kännyköitä ja harjoittaessa väkivaltaa nyrkein ja puukoin, kuin ihmiset missä tahansa kaupungissa.  En edes ymmärtänyt miksi valkoiset noidat olivat muka niin hyviä, kun itse tappoivat ja kiduttivat mustia noitia minkä ehtivät? Mielestäni tässä meni koko kirjan idea pieleen. Eikä noidilla tuntunut olevan muuta ammattia kuin metsästäjä. Hohhoijaa. Oli typerää lävähtää kirjan ensi sivuilta johonkin maailmaan, jota ei pohjustettu mitenkään tarinan aluksi. Noitien synnyn historiakin selitettiin yhdellä sivulla.

Nathan oli mielestäni todella ärsyttävä hahmo. Suorastaan raivostuttavan uhmakas asenne, puhumattakaan Nathanin suhtautumisesta maailmaan ja muihin ihmisiin. Oikeastaan en voi sanoa kirjassa olleen yhtäkään mieluisaa hahmoa. Nathanin ihastus Annalise oli niin turha valkosuklaan värisine hiuksineen. Anteeksi, mutta millaiset ovat valkosuklaan väriset hiukset? Miksi kukaan haluaisi sellaiset?

Päällimmäinen ajatukseni siitä mitä kirjassa tapahtui on, että siinä vain kidutettiin Nathania. Lopuksi tapahtui jopa liikaakin sivumäärään nähden (en tosin olisi halunnut kirjan olevan sivuakaan pidempi), ja jopa putosin kärryiltä. Tai tiedostan kaiken lukemani, mutten näe motiiveja tai syy-seuraussuhteita... No, en aio lukea ensi vuonna ilmestyvää jatko-osaa ottaakseni selvää.

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 382
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Kansi: Tim Green


sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kuvia sunnuntain hetkistä

Syitä, miksi minulla on ollut ihana sunnuntai:
 Aamupäivällä siivottiin koti ja vaihdettiin lakanat. Rakastan muumilakanoita ja ihanasti kuvioidut vuodevaatteet tekevät puhtaista lakanoista vielä kivemman jutun.

 Jalmari ja Jalmarin jengi.

Kirjan lukeminen. Tai sanotaanko näin, ettei välttämättä juuri kuvassa olevan kirjan lukeminen ole ihanaa (koska se on kökkö), mutta kirjan lukeminen kuuluu silti tähän listaan.

 Severus.

 Koska en vaan voi olla kuvaamatta Severusta tämän tyylisiin postauksiin. Haha.

 Viisi oman hyllyn lukematonta, joiden olemassaolon olin unohtanut. (Ja joiden lukemista odotan nyt aiempaa enemmän.)

Sitruuna-marenkipiirakka, jonka leivoin onnistuneesti pienellä osaamisella.

Viime viikolla postista haetut Gilmoren tytöt, joiden parissa aloitan tuota pikaa iltani! Olen muistaakseni nähnyt muutaman ensimmäisen jakson näistä vuosi sitten ja tykkäsin kovasti. Nyt minulla on viimein mahdollisuus jatkaa näiden katselua. Jee! Piirakka luonnollisesti mukana kuvioissa.

Mitä teidän sunnuntaihin kuuluu?? :)

Johan Bargum: Syyskesä

Syyskesä kertoo kahdesta veljeksestä, Olofista ja Carlista, ja siitä miten he tapaavat pitkästä aikaa äitinsä lähestyvän kuoleman merkeissä. Äiti haluaa kuolla saaristomökille, jonne saapuu veljesten lisäksi Carlin vaimo Klara ja lapset Amerikasta, sekä niin kutsuttu Tom-setä, joka on kuolinvuoteellaan olevan äidin elämänkumppani. Mutta yhden perheenjäsenen poislähtö ei ole se suurin latautuneen jännityksen aiheuttaja...

Olipa ihana kirja! Paljon en voi juonesta kertoa, sillä kirja itsessään on sangen lyhyt ja kirja sisältää paljon Olofin muisteluhetkiä lapsuuden kesiin, joita hän aikuisiällä yrittää tulkita. Mutta näin pieneksi kirjaksi, tähän mahtui yllättävän paljon draamaa, tunnetta ja elämänmakuisia hetkiä.

Halusin lukea Syyskesän juuri oikeaan aikaan ja onnistuin siinä melko hyvin. Syyskuun ensimmäinen viikonloppu, sää on vielä lämmin, mutta pimenevät illat ovat jo täällä. Kesä on jättämässä jäähyväisiään. Bargumin kieli on helppolukuista, mutta niin kaunista etten halunnut sotkea mieltä painavia asioita lukukokemukseen. Viime viikonloppuna kirjaa lukiessani mieltä vähän painoi maanantaina oleva puhe-esitys, mutta pahimman jännityksen sain työnnettyä mieleni perälle ja uppouduin kirjan maailmaan <3 (Ja siitä puhe-esityksestä; turhaan taas jännitin, kiitettävä tuli. Mutta ehkä pieni jännitys kannustaa meitä aina parhaimpaan suoritukseemme:) )

Ennen kaikkea pidin Carlin ja Olofin yllä olevasta jännitteestä ja miten se heijastelee lapsuuden kilpailuja ja mustasukkaisuutta. Myös Carlin vaimolla Klaralla oli kirjassa oma viehättävä roolinsa, joka oli lukijan näkökulmasta jännittävä naimatonta Olofia ajatellen. Pidin myös siitä asetelmasta, miten Carlin ja Olofin äiti oli niin tyly Carlia kohtaan, joka oli Amerikassa hyvässä työssä, perheellinen ja niin sanotusti menestynyt. Tietyllä tapaa ehkä monitulkintainenkin teos ja siksi olenkin niin iloinen, että tämä on minulla omana! Aion varmasti palata tämän pariin vielä.

En oikeastaan keksi Syyskesästä mitään negatiivista. Aivan upea kirja! Odotan innolla, että pääsen lukemaan Johan Bargumin loput kirjat.. Niitä onkin Wikipedian mukaan suomennettu 13 muuta, ah!

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 124
Suomentanut: Rauno Ekholm
Kansi: Johan Petterson


lauantai 13. syyskuuta 2014

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kuokkamummo alkaa siitä, kun joukko nuoria on taas kokoontunut yhteen Suvikylän kerrostalorapun kellariin kuuntelemaan Saarnan. Mistä vuosikymmeniä vanha pelottelupuhe kertoo? Kuokkamummosta. Siitä Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia. Iskee kuokan lapaluiden väliin, kääntää uhrinsa ympäri ja näyttää mustaa kieltä. Siitä ei ole paluuta. Seuraavaksi sydän revitään irti ja haudataan perunamaahan. 
1980-luvulla nuoruuttaan viettäneet Samuel ja Maisa palaavat omista syistään molemmat Vaasan Suvikylään. Maisa haluaa tehdä väitöskirjan vanhasta legendasta ja selvittää miten Kuokkamummo vaikuttaa yhä paikallisiin nuoriin. Samuel on tullut käymään läpi juuri kuolleen isänsä asuntoa, kun hänen nuorena kokemansa tunteet kadonneeseen Juliaan tulevat pintaan. Samuelin ja Maisan muistot kietoutuvat kirjan myötä yhtenäiseksi tarinaksi, joka ei ole vielä ohi tänä päivänäkään. 

Hyi helvetti. Jo pelkkä kannen näkeminen sai minut kotona kurkkimaan verhojen raosta ulos epäilevänä (mutten ilmeisesti ole ainut, ainakin mitä tulee bussissa muiden kanssamatkustajien ilmeisiin), mutta tarinan ensimmäisestä luvusta alkaenkin kylmi selkäpiitä. Tarina oli loppujen lopuksi ehkä vähän erilainen kuin kuvittelin, eikä koitunut liian jännittäväksi. 

Alun perusteella luulin, että kirja kertoisi enemmän nykyajan nuorista niinkuin kovaa kuorta pitävän Miran ja somalityttö Sagalin elämästä. Alussa Sagal tekeekin katoamistempun, joten kirja keskittyy sen jälkeen aika pitkälti vain Samuelin ja Maisan tarinoihin. Samuelin ja Julian ensikohtaaminen, yhdessä videokameralla kuvailu ja hapuilevat ensimmäiset seksikerrat eivät olleet mielestäni kirjan parasta antia. Mielenkiintoista miten kaikki aukeaa pikkuhiljaa lukijalle, mutta Amerikasta juuri muuttanut tyttö oli minusta hitusen ärsyttävä ja Samuli tylsä. Maisa oli elävä hahmo, jolla kiinnostava tarina sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Maisa ei ollut maailman rehellisin ja eettisin ihminen, mutta se tuo mielestäni kirjaan aitoutta. 

Haluan kiitellä Hautalaa todella hyvin kirjoitetuista virkkeistä ja erinomaisista sanavalinnoista. Kirjan sävy on rento, Vaasan lähiöelämää sykkivä, mutta kirjaa ei ole mielestäni kirjoittanut tavanomainen jännärikirjailija. Kuvailu on todella rikasta, ahdistavaa, mutta samalla ehdottoman juonivetoista. Tarinasta nauttisi varmasti toisenkin kerran, vaikka juoni on selvillä. Tai on ja ei. Vähän loppukuvio jäi minulle auki, mutta kuitenkin ihan miellyttävällä tavalla.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 328
Kansi: Mika Tuominen

Jorma Palo: Nils Gustafsson ja Bodomin varjo


5. kesäkuuta 1960 kolme nuorta surmattiin telttaretkellään Bodominjärvellä ja seurueen neljäs jäsen Nils Gustafsson pahoinpideltiin. Nils toipui, mutta tragedia jäi selvittämättömäksi. Vuonna 2004 kuitenkin Nils sai kutsun keskustelemaan poliisin kanssa vanhasta rikoksesta ja tuli pidätetyksi murhista epäiltynä. Nils istui kaksi kuukautta vankilassa ja taisteli oikeudessa murhasyytettä vastaan lokakuuhun 2005 saakka. Murhasyytteet häntä vastaan kuitenkin hylättiin. Nils Gustafsson ja Bodomin varjo on neurologian emeritusprofessori Jorma Palon kirjoittama kirja tästä yli vuoden mittaisesta prosessista.

Täytyy myöntää etten olisi lukenut tätä kirjaa, jollei mummuni olisi antanut tätä minulle. Kirja kuitenkin kertoi selvittämättömistä yli 50 vuotta vanhoista murhista, joista oli kiva saada lisätietoa. Tuntui muutenkin ihan käsittämättömältä, että Suomessa 44 vuotta uhrina pidettyä miestä syytetään aivan yhtäkkiä ystäviensä murhista. Poliisin motiivit eivät tunnu selviävän kirjassakaan, joten sen puoleen luin kirjan "turhaan". 

Palon kirja on helppolukuinen, mutta silti vähän epälooginen. Kirjassa oli paljon paljon toistoa (mutta toisaalta, mitä muuta itse tekisit kuin toistelisit omaa syyttömyyttäsi) ja vaikka oikeuskäsittely eteni aikajärjestyksessä, rikos paisui päässäni suureksi epämääräiseksi möykyksi, josta ei tiedä mistä ottaisi kiinni. Nils Gustafsson kertoo kadottaneensa muistinsa hetkestä jolloin nuoret menivät telttaan nukkumaan ja muisti palaa vasta, kun hän herää neljän päivän kuluttua sairaalasta. Yölle oli myös joitakin silminnäkijöitä ja heidän kaikkien + Nilsin kokemat tapahtuneesta sekoittavat ihan totaalisesti pään. Tuntuu, ettei kenenkään sanaan voi luottaa :D Mutta toisaalta, tragedia ei olisi enää mysteeri, jos Nils ja silminnäkijät tietäisivät kaikki 100% varmasti kuka oli murhaaja.

Kirja kertoo myös siitä, miten Nilsin perhettä seurattiin herkeämättä oikeuskäsittelyn aikana. Jokainen sana minkä hän suustaan päästi kirjattiin ylös ja jokainen askel autosta kotiovelle kuvattiin. Tuntui aika kauhealta Nilsin puolesta, samoin kuin lukea poliisin pitämiä kuulusteluja, jossa intetään yhtä ja samaa kysymystä, kuin odottaen Nilsin murtumista. Julkinen piina on ollut ohi nyt melkein 10 vuotta, mutta ei varmasti kukaan Nilsin perheestä ole unohtanut päivääkään tästä prosessista.

Näin pientä tekstiä oli kirjan viimeiset 30 sivua, jotka kattoivat kopion tuomiosta. Sori, en nähnyt lukea kunnolla.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 257
Kansi: Mika Tuominen & Ville Myllynen



torstai 11. syyskuuta 2014

Gayle Forman: Jos vielä jään

17-vuotias Mia rakastaa klassista musiikkia ja on soittanut vuosia selloa. Rokkariperheeseen syntynyt Mia on hakenut opiskelemaan musiikkia arvostettuun Juilliardin kouluun lukion jälkeen, mutta koulu sijaitsisi kaukana perheestä ja ennen kaikkea poikaystävästä Adamista. Mian poikaystävä Adam tekee oman rokkibändinsä kanssa läpimurtoa ja Mia tuntee heidän kaksivuotisen taipaleensa rakoilevan.

Alkuasetelma kirjassa on kuin kenen tahansa teinin elämästä. Yhtenä lumisena päivänä, kun koulutkin on peruttu, Mian perhe lähtee pienelle autoajelulle. Ja ennen kuin kukaa aavistaa mitään, törmäys toisen auton kanssa on tapahtunut ja Mia herää onnettomuuspaikalta. Ei tosin omassa vartalossaan. Hän näkee ambulanssimiesten kiidättävän hänet lähimpään sairaalaan ja tarkastelee ulkopuolisena tapahtumia. Jos vielä jään on kirja yhden vuorokauden kamppailusta jäämisen ja lähtemisen välillä.

Päätin lukea kirjan lähinnä sen takia, koska elokuva vaikutti kiinnostavalta, eikä kirjakaan ollut paksu. No, kirja oli ihan hyvä. Vaikka kirjassa on erikoinen näkökulma, se tuntui melko tavanomaiselta nuorten kirjalta. Nykyhetken lisäksi kirjassa avataan paljon tapahtumia Mian menneisyydessä. Siitä, miten hän tunsi olevansa perheessään kuin eri planeetalta, ensihetkistä Adamin kanssa ja rakkaudesta musiikkiin. Takaumat olivat tärkeitä, koska Mian taistelu sairaalassa ei olisi kantanut kirjaa 50 sivua pidempään.

En suoraan sanottuna kiinnostunut Mian ja Adamin suhteesta. Tuntui vähän elokuvamaiselta, että koulun suosittu rokkari rakastuu hiljaiseen sellistiin. Kävin katsomassa tästä tehdyn elokuvankin jo, ja välillä Adam oli kyllä todellinen törkimys!

Kirja oli mielenkiintoinen sairaalanäkökulmasta alan opiskelijalle ja pidin Miastakin melko paljon. Varsinkin elokuvassa Miasta huokui sellainen tyyneys omasta itsestään. Mia teki juuri niitä asioita, mistä hän oli kiinnostunut ja mitkä olivat hänelle tärkeitä, vaikkeivat ne olleet lukiolaisten mittarissa kovin cooleja juttuja. Kokonaisuudessaan kirja ei kuitenkaan herättänyt sen kummempia tunteita, ihan kiva kirja koulumatkoille. En usko, että tulen lukeneeksi jatko-osaa... (Kulkee myös nimellä Where she went, ei ole vielä suomennettu :) )

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 191
Suomentanut: Onko tästä revitty jokin sivu irti, vai miksei suomentajaa ole mainittu?? Netti kertoi suomentajan olevan Ulla Selkänen.
Kansi: Anna Makkonen


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Jen Campbell on keräillyt eri kirjakauppojen kertomuksia mitä erilaisemmista asiakkaista ja heidän kauppiaille esittämistä kysymyksistään. Kirjassa on kolme osaa; ensimmäisessä osassa on skotlantilaisessa The Edinburgh Bookshopissa tapahtunutta, toisessa osassa Pohjois-Lontoon Ripping Yarns -nimisessä antikvariaatissa kohdattuja asiakkaita ja viimeissä osassa muissa kirjakaupoissa eri maailman kolkista käytyjä keskusteluja. Kirja sisältää ihan yksittäisiä kaikessa koomisuudessaan olevia kysymyksiä kuin myös koko sivun mittaisia asiakkaan ja kauppiaan välillä käytyjä keskusteluja.

Mitä sitten ovat nämä asiakkaiden kummalliset kysymykset kirjakaupassa? Yksi kysyy kauppiaalta pitää Harry Potter -kirja sisällään outouksia (ei suinkaan tarkoittaen ihmissusia, vaan homoja), toinen haluaa tietää onko Anne Frankin päiväkirjalle jatko-osa, kolmas haluaa juuri tietyn kokoisen kirjan oman hyllynsä rakoa täyttämään (ne raot ovat muuten ärsyttäviä!), neljäs tiedustelee voisiko kauppa faksata hänelle Bridget Jonesin jatko-osan.

Niin. Jotkut kysymykset olivat suoraan sanottuna aivan turhauttavan typeriä, enkä viitsisi iloita toisten idioottimaisuudesta. Toivon toki, että kirjaa on väritelty koomisemmaksi, jotta siitä tulisi enemmän viihdyttävä. Ja viihdyinhän minä. Hölmöjen ihmisten joukkoon oli kerätty myös hellyyttävien, hassujen ja ironistenkin asiakkaiden kysymyksiä, puhumattakaan kauppiaiden kommenteista! Joskus suora vastaus on paras vastaus :D

Kirja pitää sisällään mukavia viittauksia moniin kirjoihin ja kirjailijoihin. Oikea lukutoukan vitsikirja! (Paitsi etteivät nämä ole vitsejä, kirjat ovat vakava asia.) Joka tapauksessa, tälle on kirjoitettu/kerätty jatko-osakin, mutta sitä ei ilmeisesti ole vielä suomennettu. Toivottavasti suomennetaan! Iltapäivä kului rattoisasti tämän parissa hihitellen ja päätäni pyöritellen.

Kustantamo: Nemo
Sivumäärä: 114
Suomentanut: Aino Partanen
Kansi: The Brothers McLeod


lauantai 6. syyskuuta 2014

Kirjastot – uhka vai mahdollisuus

 Seuraa ensimmäinen totuus: Minulla on paljon kirjoja. Hyllyittäin. En edes tiedä kuinka monta sataa niistä on lukematta. Toinen totuus: En tiedä haluaisinko tietääkään. Kolmas totuus: Lukemattomia lienee kuitenkin sen verran, että voisin rauhassa erakoitua seuraavaksi viideksi vuodeksi saarelle kirjojeni kanssa, eikä lukeminen loppuisi kesken. Neljäs totuus: Käytän suhteellisen aktiivisesti kirjastoa. Kysymys: Miksi?

Olen pyöritellyt tätä kysymystä räpylöissäni jo useita kuukausia. Olen hankkinut hyllyyni itseäni kiinnostavia kirjoja, joista uskon pitäväni niin paljon etten malttaisi luopua niistä kirjaston kuukauden laina-ajan jälkeen. Olen laittanut rahaa kirjoihin, vaikka edellisetkin hullujen päivien löydöt ovat lukematta. Mutta nyt ei ole oikeastaan kyse edes rahasta. Vaan siitä, miksi on niin sanoin kuvaamattoman ihanaa astua Turun pääkirjastoon, nähdä muut kirjallisuuden ystävät kirjoja hipelöimässä ja kahmia omaan syliin luettavaa, joista on ihanaa mietiskellä kotimatkalla, että minkä lukisi ensin. Kokonaisen kirjapinon saan laittaa reppuuni, kunhan olen heilauttanut kirjastokorttiani lainausautomaatilla ja näppäillyt tunnusluvun. Eikö koko järjestelmä ole ihan mieletön! Ei ihme, etten vain osaa jättää lainausretkiäni väliin.

Käyttämässäni kirjastossa on mielestäni ihanat tilat, iloinen henkilökunta, hyvät valikoimat ja aivan paras tunnelma. Kirjastossa minulla on erilainen olo kuin kirjakaupassa, vaikka sielläkin nautin olostani suunnattomasti, tunnen olevani molemmissa paikoissa tervetullut, mutta kirjaston lainausmahdollisuus antaa kotoisamman olon. Kirjan ostopäätös on aina suuri harkinta ja sijoitus, mutta kirjastossa voin lainata 10 kirjaa kerralla eikä siinä ole mitään ihmeellistä.


Keväällä tein sitä, että heräsin vapaapäivinäni suhteellisen aikaisin, laitoin kirjan laukkuun ja menin kirjaston tiloihin lukemaan. Sain nauttia kirjaston fiiliksestä (enkä tuntenut tarvetta kurkata facebookia vartin välein), mutta luin oman hyllyn kirjojani. Ensimmäisen työharjottelun alkaessa koko juttu kuitenkin jäi, enkä nyt ole edes muistanut vanhaa toimintatapaani. Ongelma on myös, että kirjastosta lähtiessä tunnen vastustamatonta halua kurkata uutuus- ja palautetut-hyllyn.

Kirjastolöytöjeni keskellä tunnen kuitenkin huonoa omatuntoa siitä, että kotonakin odottaisi satoja lukemattomia tarinoita. En halua ryhtyä kirjojen ostolakkoon. En halua ryhtyä kirjastolakkoon. Haluaisin vain ihan palavasti tietää millainen tarina on Percy Jacksoneissa, millaista elämää Pohjois-Korean loikkarit viettävät tai mitä äidiltä saatu Tuulen viemää pitää sisällään. Mikään näistä ei tule onnistumaan, jos kirjastosta tarttuu aina mukaan neljä kirjaa.

Uskon myös, että oman hyllyn lukemattomien pihistely on minulta jonkinlaista alitajuntaista hyvän lykkäämistä. Josta pahimmassa tapauksessa ei ole myöhemmin iloa. Minulla on hyllyssä esimerkiksi eräs 7 vuotta vanha kirja, josta olin tosi innoissani ostohetkellä. En ole lukenut ja arvatkaa mitä? En edes halua enää. Tuntuu melkein samalta kuin lapsena, jolloin koin parhaaksi ensin tehdä viikkosiivoukseni ja sitten vasta avata lauantain karkkipussi. (Tottakai on parempi ensin tehdä tylsät työt ja sitten nautiskella, mutta floppiostosten lukeminen hyllyssä olevien herkkukirjojen sijaan tekee kyllä vain kiukkuiseksi.)

En tiedä pitäisikö minun vaikka kerätä 20 kirjaa, jotka haluan lukea omasta hyllystäni tietyn ajan sisällä. Näin urakka ei ehkä tuntuisi niin mahdottomalta, vaan sen sijaan kivalta haasteelta. Toisaalta fiilispohjainen lukeminen voi olla tylsää 20 ennalta valitun kirjan kanssa. Vai onko oman hyllyn lukemattomat edes ongelma? Jos se onkin vain elämän mittainen työ? Osa rakasta harrastusta, jonka mukana tulee sivuvaikutuksena kasa lukemattomia tarinoita.

Tämän päivän kirjastohaalinta. 
Miten suhtaudutte oman hyllyn lukemattomiin? Uskallatteko paljastaa numeroita? :)

Kate Jacobs: Lohturuokaa

Viisikymppinen Augusta "Gus" Simpson on pitänyt vuosia suosittua ruoanlaitto-ohjelmaa CookingChannelilla. Kanavan päälliköt ovat kuitenkin huolissaan ohjelman katsojahävikistä ja Gusilta vaaditaan jotain uutta. Gusille hankitaan ohjelmaan työpari, kaunis ja nuori Espanjan ex-missi Carmen Vega. Gus ei ole ohjelman uudesta lisävahvistuksesta innoissaan, eikä myöskään tulinen ja intohimoinen Carmen pidä yhteisestä showsta. Kaiken lisäksi Gusin keittiöitä saapuvat sotkemaan hänen tyttärensä Sabrina ja Aimee, sekä Gusin ystävätär Hannah naapurista. Vielä pari miestä televisiokameroiden eteen ja draamaa on taattu koko tuotantokaudelle.

Kuulostaako monimutkaiselta kirjalta? 500 sivuun Jacobs on saanut sisällytettyä koko tarinan ja hahmot järkevästi kansien väliin ja alkuasetelma ei ole ollenkaan niin hankala kuin miltä kuulostaa. Lohturuokaa oli itseasiassa viihdyttävä ja helppolukuinen romaani televisiokokin maailmasta. Gusin lisäksi tutustutaan hänen tyttäriensä ongelmiin, salaisuuteen jota Hannah piilottelee ja Carmenin kunnianhimoisuuteen olla paras. Mielestäni ongelmia tai henkilöitä ei ollut liikaa, vaan kaikki sulautui hyvin pääjuonen viereen. Vähän koin häiritseväksi tosin, että henkilöiden kohtaamat ongelmat olivat aluksi melko suuria, mutta seuraavassa luvussa riita tuntui yhtäkkiä kadonneen.

Jacobsin kieli on hyvin pikkutarkkaa, suorastaan suloista kuvaillessaan jokaisen viltin pintaa ja kahvikupin väriä. Kuvailua ei oltu tehty jaaritteluksi! Jokaisen yksityiskohdan hehkutuksesta tuli mieleen ennemminkin vaikka blogien väritetty kiiltokuvapinta elämästä, tai asuntoesittelyiden parhaiden puolien korostaminen.

Kaunis kansi, joka kuvaa kirjan sisältöä hyvin. Kirja oli ihastuttava ja mukava lukea, muttei ammentanut elämääni mitään uutta. Nollasin tällä aivot hyvin viimeisinä lomapäivinä.

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 522
Suomentanut: Päivi Pouttu-Delière
Kansi: Istockphoto


torstai 4. syyskuuta 2014

Marja Björk: Poika

Poika on Marja Björkin neljäs romaani, joka perustuu hänen oman poikansa kokemuksiin. Kirjan idea on yksinkertainen; Marion on tyttö, joka on poika. Tai poika, joka on syntynyt tytön vartaloon. Jo erittäin nuorena Marion inhoaa hameita, itkee saadessaan tyttömäisiä joululahjoja ja ihastuu naapurin Heidiin. Björk kuvaa tarinassaan millaista on olla väärässä kehossa ja kauhulla katsoa miten se murrosiän alkaessa muuttuu koko ajan vain pahemmaksi rintojen kasvun myötä. Marion päättää olla Makke ja tekee koulussa aina kaikkensa ollakseen myös ulkoisesti poika ja päästäkseen poikien kaveripiireihin. Monelle nuorelle voi olla helpotus, että liikuntavuorot muutetaan tyttöjen ja poikien vuoroiksi, mutta Makelle se on painajainen. Kuten myös miesten ja naisten vessat. Oikeastaan kaikki missä tapahtuu jaottelua sukupuolen perusteella. 

Poika on suorasukainen kertomus Maken nuoruudesta, kokeilunhalusta ja ahdistuksen määrästä. Maken äiti on tarinassa myös tärkeässä roolissa. Miten vaikeaa Maken äidin on ymmärtää ja vahingossa aiheuttaa Makelle suuria tunnon tuskia. Välillä taas Maken äiti ymmärtää miten kuuluuu menetellä ja suhtautuu lapseensa tämän haluamalla tavalla. Koko nuoruus on Makelle yksi vuoristorata, jonka viimeisenä kieputtimena on tehdä lopullinen päätös omasta ulkomuodosta.

Pojan puhekielisyys sopi kirjan teemaan, rakenteeseen, sen henkilöihin. En vain itse ole niin suuri puhekielisyyden fani kirjoissa, mutta kielen kautta pääsin suoraan eläytymään Maken elämään. Makke paljastaa kirjan aikana pätkiä elämästään lyhyiden lukujen avulla, mutta silti kirja etenee ajallisesti oikeassa järjestyksessä. Makke saattaa hypätä kerronnassa yhtäkkiä parin vuoden yli, tai kuvailee teini-ikäänsä kokonaisuudessaan muutamalla virkkeellä. Kuitenkin hänen tuntemuksiinsa päästään tutustumaan Maken ja äidin välisten keskusteluiden, koulutappeluiden, isoveljen Aaronin hämmennyksen, ensimmäisten suudelmien ja juuri oikean vaatekaupan löytymisen kautta. Makella on sanoin kuvaamattoman raskas nuoruus, mutta kirjan kautta välittyy myös esimerkiksi Aaronin ahdistus siitä, miten tulisi suhtautua kun pikkusisko päättääkin olla pikkuveli.

Poika on aito kirja. Mutta se on myös minun makuuni liian suorasukainen. Kaikki mitä luin oli kiinnostavaa, mutta en voi sanoa pitäneeni pätkittäisestä kerrontatavasta ja kirjan kapinallisesta sävystä. Makke kokeili monen teinin tavoin rajojaan, mutta mielestäni se ei ollut kirjan kannalta niin oleellista. Eihän Maken äiti edes puuttunut siihen! Tällaiset kasvutarinat eivät ehkä ole minua varten, vaikka pidinkin Pojasta. Olen vain kyllästynyt pieniin laittomuuksiin, vanhemmille haistatteluun, koulusta lintsaamiseen ja muihin nuoruuteen kuuluviin juttuihin, joita tämänkaltaisissa kirjoissa yleensä on. Makke antaa läpi kirjan ymmärtää, että muutos mieheksi on tapahtumassa tai jo tapahtunut, mutta loppu kuitataan parilla sivulla. Olisin halunnut tietää enemmän nykyisestä hetkestä, millaista elämä on ja miltä elämä tuntuu oman elämänsä voittajana. Tottakai transsukupuolisuudessa lapsuus ja nuoruus näyttelevät varmasti tärkeitä tekijöitä, mutta olisin silti kaivannut enemmän tarinaa Maken käymästä fyysisestä muutoksesta.

Hyvä kirja kuitenkin, hotkaisin päivässä.

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 215
Kansi: Tommi Tukiainen ja Ville Juurikkala