lauantai 29. marraskuuta 2014

Vihdoin alkaa helpottaa

Koko marraskuu (syksystä puhumattakaan) on ollut opiskelujen osalta raskas, joka on saanut minut väsyneeksi, ilottomaksi ja armottoman stressaantuneeksi. Tunnen kuinka kroppakin käy jo ylikierroksilla. Olen yrittänyt löytää aikaa kirjojen lukemiselle siinä jotenkuten onnistuen, mutta voin rehellisesti myöntää laiminlyöneeni sosiaalisia suhteitani, vähänkin terveelliset elämäntapani ja säästökuurini.  Minusta on tuntunut niin uupuneelta, etten jaksa enää selittää miten paljon ahdistusta on ollut ilmassa viime aikoina.

Nyt on kuitenkin tämä syksy melkein paketissa, ainoastaan neljä koulupäivää jäljellä! (Ja näiden päivien väliin mahtuu tietysti jonkin verran etätehtäviä, mutta olen silti niin helpottunut!) Tietysti tenttitulokset jännittävät minua aina ihan valtavasti, mutta yritän työntää ne ajatukset muualle. Aika siis aloittaa joulun fiilistely, syventyä romaaneihin, vähentää taas viikon seitsemästä karkkipäivästä kuusi pois, soittaa ystäville ja kysyä mitä kuuluu ja laittaa ensi viikon veronpalautukset kiltisti säästötilille. 
Päätin heti tehdä tästä ensimmäisestä stressivapaasta päivästä tosi mukavan ja rentouttavan itselleni ja kuvailin siitä pari juttua :)

Syötiin Severuksen kanssa aamupalaksi banaani.

 Olen haaveillut jo tovin luumun tai mauven värisestä huulipunasta. Vasta hankittu Lumenen huulipunakynä muuttuikin huulilla aika pinkiksi, mutta ei se haittaa. Ainakin on pirteä!


Aamulla ehdin juoda myös mukillisen glögiä ja lukea vähän matkaa Nälkäpelin toista osaa :) Olen aivan varma, että tämä sama asetelma löytyy täältä sohvan nurkasta myös illalla.

Joko siellä on ehditty joulun odotukseen?

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Neljäntienristeys kattaa neljän perheenjäsenen tarinan noin sadan vuoden puitteissa. Kirjoittelin tässä jo jonkinmoisen pätkän mistä kirja pääpiirteittäin kertoo, mutta päädyin deletoimaan ne, sillä en oikeastaan halua kertoa tästä mitään! Neljäntienristeys on sitä mahtavampi, mitä vähemmän siitä etukäteen tietää. Olen melko varma, että ensimmäinen kirjoittamani lause on aivan tarpeeksi.

Voih, minkä taideteoksen sainkaan hyppysiini! Tämä oli ainoa tämän vuoden Finlandia-ehdokas, jonka ehdin lukemaan ja olisin kernaasti suonut palkinnon Kinnuselle. Neljäntienristeys imaisee samantien mukaansa taitavalla ja tarkalla kielellään. Ensimmäisessä luvussa vuoden 1996 terveyskeskuksessa sitä on hämillään ja miettii henkilöiden suhteita toisiinsa ja ylipäätään mistä on kyse. Tämän jälkeen tarina alkaa sadan vuoden takaa ja etenee henkilön tarina kerrallaan. Ensimmäiset sata sivua kertoo kätilönä toimivan Marian tarinan, seuraavat 70 sivua on Marian tyttären Lahjan kokemuksia jne. Tämä oli mielestäni upea ratkaisu! Pidän kyllä kertojien tasaisestakin vaihtelusta, mutta joskus se kuitenkin sekoittaa lukijaa. Tässä sain keskittyä aina täydellisesti yhden henkilön maailmaan ja ajatuksiin. Kun aluksi huomasin kirjan sisältävän tällaisen rakenteen, epäilin tarinoiden yhdistymistä. Mutta tietenkin ne yhdistyivät, vuosiluvut menevät oikein mukavasti päällekkäin ja kirjan edetessä Neljäntienristeyksestä tuli aina vain syvällisempi.

Ihan mielettömän koskettava ja ajatuksia herättävä esikoisromaani! Kirjan lähestyessä loppuaan pohdin jo uusintalukua, sillä varmasti jotain oli jäänyt sisäistämättäkin. Voi, odotan jo sitä kertaa, että saan lukea tämän uudelleen! Rakastin tarinoiden keskenään yhdistymistä, ja pohdin miten eri ajanjaksot mahtoivat vaikuttaa henkilöiden käytökseen. Uskottava teos, jonka tapahtumat ja henkilöt ovat todella intiimisti, suorastaan henkilökohtaisesti kirjoitettu. Koin niin paljon eri tunteita tätä lukiessani, kyyneleiltä en vain voinut välttyä.

On monenlaisia anoppeja ja miniöitä, mutta Lahjan ja Kaarinan suhde oli täysin omaa luokkaansa. En tahdo paljastaa kirjaa lukemattomille mitään, mutta näiden naisten suhtautuminen toisiinsa on pyörinyt päässäni päiviä. Hyvällä tavalla siis. Muiden ratkaisuja on helppo tuomita ja kyseenalaistaa, Neljäntienristeys kehottaa katsomaan ensin tarkemmin.

Tommi Kinnunen, I love you.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 334
Kansi: Martti Ruokonen


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

John Irving: Garpin maailma


Jenny Fields on sairaanhoitajatar toisen maailmansodan aikana. Hän päätyy tekemään jotain epäammattimaista ja hankkiutuu raskaaksi yhden kuolemaisillaan olevan sotilaan avulla. Syntyy T.S. Garp, Jennyn kauan toivottu poika. Garpin synnyttyä Jenny työskentelee sairaanhoitajan ammatissaan Steeringin koulussa pojan valmistumiseen asti. Garp rakastaa painimista ja kirjoittamista, hän päättää kuitenkin harjoittaa kirjoittamista enemmän, jotta saisi vieteltyä painivalmentaja Ernien tyttären Helenin sydämen itselleen.
Garpin maailma kertoo Garpin koko elämänkaaren hänen hedelmöittymisestään kuolemaan saakka. Matkaan mahtuu omia julkaistuja teoksia, Jennyn kuuluisuus kirjoittamastaan omaelämäkerrasta, Jennylle läheinen sukupuoltaan vaihtanut Roberta, hyvin absurdejakin juonenkäänteita ja läheisten suojelua maailman pahalta.

Ensivaikutelma Irvingista on jaarittelija. En tiennyt olenko sivupolkujen takia jo pudonnut kärryiltä vai lähestynkö vasta tarinan aloitusta 30 sivun jälkeen. Irvingia ei silti tohdi hoputtaa, vaan seurasin suorastaan lumoutuneena hänen jokaista ajatustaan, sivuhuomautusta ja juonen kannalta epämääräistä tarinaa. Mutta siinä se taika onkin. Garpin maailmassa tapahtuu paljon, mutta en uskoisi sen olleen läheskään noin mieletön mitä se nyt oli, jollei kerronta olisi ollut niin perusteellista. John Irving tuntee kirjansa jokaikisen hahmon, hän kertoo heistä yliampuviakin yksityiskohtia, jotka samaan aikaan viihdyttävät ja jopa shokeeraavat.

Irvingin teksti on hyvinkin älykästä ja pidin kovasti sen vaihtelusta. En koskaan tiennyt alanko seuraavaksi itkeä, nauraa, nostella kulmiani vai vain nauttia tarinan kulusta. En ole suoraan sanottuna ikinä törmännyt vastaavanlaiseen kirjaan, tekisipä mieleni aloittaa melkeinpä heti jokin uusi Irving! No, pienen toipumisajan tarvitsen, sillä onhan kirja paksu ja teksti paikoitellen hidasta (vaikkakin mielettömän hyvää).

Garpin maailman teemat ovat mieleenpainuvia, mutta päässäni pyörii silti ymmärsinköhän kaiken mikä oli tarkoitettu ymmärrettäväksi? Ennen varsinaista tarinaa kirjassa oli John Irvingin kirjoittama teksti siitä, kun hänen poikansa luki Garpin maailman ensikerran 12-vuotiaana. (Miksiköhän puhe on sijoitettu kirjan alkuun eikä loppuun, sillä tekstihän spoilaa tarinaa? Onneksi minä sain lukea kirjan ilman paljastuksia.) Joka tapauksessa päädyin pohtimaan kirjan sanomaa John Irvingin pojan mielipiteen jälkeen.

Tiesin etukäteen Garpin maailman kertovan seksuaalivähemmistöistä. Yllätyin miten pienessä osassa Roberta oikeastaan oli, ottaen huomioon minkä verran hän on herättänyt lukijoissa kohua. Kertoohan kirja niin paljon muustakin! Pidin kirjan kaikista henkilöistä, mutta ihana Roberta oli yksi suosikeistani.

Muistan joskus katsoneeni Ylen kanavalta jonkin John Irvingista kertovan ohjelman, jossa hän kävi läpi eri kirjojensa teemoja ja varsinkin niissä esiintyvää pelkoa, josta hän kirjoittaa. Olisipa ollut niin mukava katsoa se uudelleen, nyt kun itselleni Irvingin tyyli on tuttu ja yksi kirja luettu. Harmikseni en löytänyt jaksoa mistään netistä. :(

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, mutta tämä oli oikeasti todella upea lukukokemus.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 560 + John Irvingin ajatuksia 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri


lauantai 22. marraskuuta 2014

Jan Salminen: Äidinmaa


Äidinmaa on maa, joka oli ennen Suomi. Nyt valta on Äideillä ja naisilla. Miehiä käytetään työläisinä ja heistä puhutaankin vain koiraina. Alistetut miehet on varustettu sokkivöillä ja heitä vahtivat naiset polttopiiskoilla, jotteivat koiraat unohtaisi paikkaansa. Naisista halveksutuimpia ovat pariseksuaalit eli niin kutsutut monot, heimoissa rakastaminen ja asuminen on Äidinmaassa normi.
Äidinmaa kertoo Anna-Liisasta, joka työskentelee Benjamin-nimisen koiraan vahtina. Benjamin on jo vanha ja on päässyt yksinkertaiseen työhön kahden naisen kotipalvelijaksi.
Äidinmaassa tuoksuu muutos ja kapina. Pariseksuaalit kiristävät ilmapiiriä, ja yhtäkkiä löytyy ensimmäinen tapettu nainen. Tapahtuma järkyttää kaikkia, sillä Äidinmaa uskoo väkivaltaa olevan vain oman maansa rajojen ulkopuolella...

Joo-o. Jostain syystä odotin tältä kirjalta melko paljon aloittaessani sen. Petyin miten kirjan pisteet rapisivat sivu kerrallaan sitä lukiessani. Salmisella on mielenkiintoinen idea kirjassaan, ja rivien välissä on oivallista pohdintaa yhteiskunnasta ja tasa-arvosta. Kirjan kielikin ansaitsee ehdottomasti omat kiitoksensa. Äidinmaa on helppolukuinen kirja, jonka taitavasta kielestä nauttii. Salminen ei tunnu yrittävän kikkailla tekstillään, vaan taito kirjoittaa näkyy etenevän tarinan mukana.

Harmikseni en pitänyt tarinasta sitten ollenkaan. Anna-Liisa kävi aika ajoin kirjastolla lukemassa artikkeleja historiasta, ajasta jolloin Äidinmaa ei vielä ollut Äidinmaa. Hyvinvointivaltion muutos näin kärjistetyksi maaksi mitä Äidinmaa kuvaa, pitäisi olla ihan mielenkiintoista luettavaa. Mutta en vain tuntunut saavan artikkeleistakaan mitään otetta. Paljon politiikkaa (tottakai) ja viittauksia asioihin joita ei selitetty. Ymmärrän, ettei historialle voinut tämän enempää ottaa tilaa, mutta kirjan tarjoama pintaraapaisu vei mielenkiintoni artikkeleihin.

Vanhan koiraan Benjaminin muistelut menneestä ajasta, jolloin kaikki oli toisin ei myöskään jaksanut innostaa. Koin Benjaminin puheenvuorot menneisyydestä melko sekaviksi, enkä voinut luottaa mikä on totta ja mikä ei. Yllätyin muutenkin kirjailijan tavasta vuorotella Anna-Liisan ja Benjaminin kertojaäänillä (kirja kertoo heistä molemmista, joten sinänsä tämä ei ole yllätys), kertomatta luvun alussa kumman ääni on kyseessä. Hämmästyin kirjan toisessa luvussa todella, kun tajusin ettei kyseessä olekaan enää koiraskertoja. Toki osaahan sitä ihminen laskea toisen luvun toiselle ja joka toisen toiselle, niin kirjan loppupuolella ääniä alkoivat saada muutkin henkilöhahmot.

Dystopiat harvemmin ovat mitään kaunista luettavaa, mutta tässä minua inhotti vielä enemmän väkivaltaiset ja seksistiset kohtaukset. En ole kovin herkkä lukiessani tällaisia juttuja, mutta Äidinmaa kuvotti minua. Itse juoni eteni koko ajan ihan jouhevasti, mutta en vain tuntenut mitään mielenkiintoa naisten johtamaan maahan tai työläisinä oleviin koiraisiin. Kuten aiemmin sanoin, tunnistan kyllä kirjan ansiot, joten tästä on varmasti iloa jollekin toiselle lukijalle.

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 392
Kansi: Saku Heinänen


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Blaine Harden: Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta


Shin Dong-hyuk syntyi yhdelle Pohjois-Korean pahimmista vankileireistä, leirille numero 14. Hänet ja koko hänen perheensä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja pakkotyöhön vanhimman setänsä loikattua Etelä-Koreaan. Shin kuvailee elämäänsä leirillä, missä ystävät ja perhe petetään ylimääräisen ruoan murun toivossa, missä ei tiedetä paremmasta elämästä ja missä menettää henkensä pienimmästäkin rikkeestä. Kun Shin tapaa miehen, joka on elänyt aitojen toisella puolella, ja kuulee tarinoita Pohjois-Korean hallituksesta, muiden maiden ylellisyyksistä ja ennen kaikkea herkullisista liharuuista, hän päättää paeta. Koko ikänsä vankina eläneen Shin syy pakenemiselle ei ollut vapauden kaipuu tai poliittiset syyt, vaan jatkuva nälkä. 23-vuotias Shin onnistuu pakenemaan tiettävästi ensimmäisenä kyseiseltä leiriltä ja päätyy Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja sieltä Yhdysvaltoihin.

Kirja on omistettu "työleireillä yhä kituville pohjoiskorealaisille" ja heitä on tälläkin hetkellä kirjan takakannen mukaan jopa 200 000. 200 000 ihmistä, joista suurin osa on syntynyt vankeuteen, kuolee siellä, eikä elämänsä aikana tiedä muusta.

Vähempikin pysäyttää.

Aloitin lukemaan Leiri 14:ta muistaakseni vuonna 2012. Pääsin 50 sivun paikkeille, kun tunsin jo fyysistä kuvotusta Shinin leirissä kokemasta kidutuksesta, väkivallasta ja kaikkien ihmisten kadotetusta inhimillisyydestä (Kadotettu on ehkä tässä kohtaa väärä ilmaisu, Shin ei ole ikinä oppinut hymyilemään tai itkemään. Inhimillisyyttä ei ole ikinä ollutkaan).  Onneksi päädyin eilen jatkamaan kirjaa, sillä vaikka kauheudet ovat mukana läpi Shinin tarinan, aika pian kirja muuttuu poliittisemmaksi.

Kesken Shinistä kertovien lukujen, Harden kirjoittaa omia pohdintojaan Pohjois- tai Etelä-Korean sen hetkisistä tilanteista ja propagandasta. Oli kiinnostavaa tietää mitä tapahtui samaan aikaan leirin ulkopuolella, mutta välillä politiikasta kertovat kohtaukset venyivät liian pitkiksi ja en ollut enää varma kenestä tai mistä on kyse. Harden saattoi yhtäkkiä kertoilla muiden loikkareiden elämästä, viitata Demickin Suljettu maa -kirjaan jne. Kirjassa siteerattavien ihmisten nimet olivat todella samankaltaisia, ja lopulta kaikkien kokemukset olivat yhtä tasaista puuroa.

Karmaiseva tarina, voin vain uskoa, ettei Shin vieläkään uskalla puhua kaikesta kokemastaan. Valehtelihan hän äitinsä teloituksestakin vuosia. Kirja antaa lukijalle käsityksen, että Shinin on vaikea sopeutua minnekään, sillä menneisyys on henkisesti koko ajan mukana. Googlettelin äsken Shinistä kuvia ja tekstejä ja olen iloinen miten hyvältä hän näyttää tänä päivänä. Shinin kokemukset pistävät lukijan hiljaiseksi.

Tällaista tarinaa ei oikein voi pisteyttää, mutta itse kirjalle annan neljä pusua.

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 195
Suomentanut: Ruth Jakobson
Jälkisanat: Frank Johansson
Kansi: Tuomo Parikka, Blaine Harden


lauantai 15. marraskuuta 2014

Cornelia Funke: Mustesydän


Tulin nostaneeksi TBR-purkistani uuden lapun. Kirpputorilta muutama vuosi sitten ostettu Mustesydän, josta olin vuosi sitten nähnyt elokuvan ja jonka serkkuni oli lytännyt päätyi luettavakseni.

12-vuotias Meggie asuu kahdestaan kirjanparantaja-isänsä kanssa. He molemmat rakastavat kirjoja sydämensä kyllyydestä ja he matkustavat usein Meggien isän Mon työn vuoksi korjaamaan ja sitomaan uudelleen asiakkaiden kirjoja. Elämä on mukavaa, mutta Meggie ajattelee silti äitiään, josta hän ei oikein muista mitään.
Yhtenä iltana Meggie näkee ikkunasta ulkona hahmon heidän pihallaan. Meggie pelästyy, mutta Mo tunnistaa hänet. Mo kutsuu miehen sisälle ja nimittää tätä Tomusormeksi, tuntemattoman miehen kutsuessa Mota Velhokieleksi. Seuraavana aamuna kolmikko lähtee matkalle, josta ei puutu kirjoja, julmuuksia, tulta, pahaa, keijuja..

En odottanut kirjalta paljoa, mutta aika isoksi pettymykseksi silti jäi. Kirjan alku oli aika mielenkiintoistakin luettavaa ja pidin kovasti lukujen aluissa olevista sitaateista eri kirjoista. Mutta kirja oli yli 500 sivua pitkä, ja kyllästyminen tuli esille väistämättäkin. Odotin jotain kohokohtaa, vaikka kirjassa tapahtuikin koko ajan. En sanoisi Mustesydäntä tylsäksi, mutta ns. loppukohtaus ei tuntunut sen suuremmalta taistelulta kuin mikään alun tai keskikohdankaan kamppailu.

Idea, josta kirjailija on lähtenyt kirjoittamaan on mielenkiintoinen ja erilainen (en halua spoilata sitä), mutta kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta miten Funke luottaa ideaansa liikaa ja yrittää kantaa kirjan sen voimalla. Kirja kirjoista on sydäntä hellivä käsite, mutta Mustesydän luottaa liikaa siihen. Lukijat tarvitsevat kirjoja sisältävän kirjan lisäksi hyvin kirjoitetun tarinan kansien väliin. Muuten vastaavan osaisi kirjoittaa kuka tahansa kirjahullu, joka raapustaa omat kirjatapansa ja riippuvuutensa paperille.

Muistutin itseäni koko ajan, että Meggie on vasta 12-vuotias, mutta silti hän tuntui liian typerältä ja herkkäuskoiselta ikäisekseen. Asialla ei välttämättä ollut mitään tekemistä iän kanssa, sillä yhtä lailla Meggien isä Mo herätti minussa myötähäpeän tunteita.

Kirjalle on kaksi jatko-osaa, mutta ei kiitos. Ihan ok luettavaa aamubussiin ajankuluksi, mutta en tiedä kenelle tätä edes suosittelisin. Kaksi pusua hyvästä ideasta, helppolukuisuudesta ja siitä, että mielenkiintoni pysyi yllä ensimmäiset 100 sivua.

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 505
Suomentanut: Marja Kyrö
Kansi: ?


Mitäs sitä sitten lukisi? Jotain nopeatempoista tekisi mieli hitaan, mutta ihanan Garpin maailman rinnalle. Finlandia-ehdokkaista en ollut lukenut ainuttakaan, ja neljä niistä kiinnostaa joten pitäisikö... Sain kyllä edellispäivänä ystävältäni tekstiviestinä kordinaatit seuraavasta kirjasta (sängynpäätyhylly makuuhuoneesta, 15. kirja vasemmalta) ja vedin hyllystä Jan Salmisen Äidinmaan. Sitä voisin vähän aloitella :)

lauantai 8. marraskuuta 2014

Lyhyet


Toisen maailmansodan jälkeisiä hävitettyjä arkistoja ja valheellista lapsuutta nimettömän tytön/naisen näkökulmasta Virossa. Tarkemmin en osaa sanoa mistä kirja kertoo, sillä en todellakaan ymmärtänyt sivujen välistä mitään. Ihan sysihuono kirja, olisin jättänyt tämän aivan alkutekijöihin jollei kirja olisi ollut lukupiirissä luettavana. Poukkoilevaa tekstiä, jota rytmittivät epäsäännöllisen säännöllisesti yksinäiset kysymysmerkit omilla riveillään ja koko kirja vailla punaista lankaa. Kirja ei edennyt loogisessa järjestyksessä ja tajunnan virtaava romaani tuntuu lähinnä typerältä. Ärsyttää tähän käytetty aika, jota takaisin ei saa ja jopa kirjakaupalle tästä tekeleestä vastineeksi annetut 3-5 euroa. Kirjalle yksi pusu, sillä se on arvosteluasteikkoni pohjimmainen. (Tämän kirjan kohdalla ei tosin haittaisi, vaikka antaisin nolliakin.)

Kustantamo: Wsoy
Suomentanut Kaisu Lahikainen
Sivumäärä: 363
Kansi: Anna Makkonen


Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjan luin eilen itselleni iltasaduksi. Ihana kuvakirja, jossa on väriä ja suurpiirteisyyttä, mutta myös harmaita yksityiskohtia. Vaikka kuvat olivat tehty suuriksi ja näyttäviksi, tarkemmalla katselulla niistä löytää ilahduttavia, pieniä asioita. Lorumuotoon kirjoitettu satu oli minulle uusi tuttavuus, ja tähän olikin ihana tutustua. Janssonin kirja ei ole mielestäni ollenkaan perinteinen lasten kirja, mutta se varmasti on tuonut monille muillekin kuin minulle mieletöntä lämpöä ja rohkeutta sydämeen. Neljä pusua!

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 28
Suomentanut: Kirsi Kunnas
Kansi: Tove Jansson

Muumilaakson marraskuun ahmin heti kuun vaihtuessa. Muumitalo saa vieraita, mutta muumit ovat lähteneet. Minne? Aikovatko he palata ollenkaan? Vilijonkka, Mymmeli, Tuhto, Ruttuvaari, Hemuli ja Nuuskamuikkunen kerääntyvät taloon ja yrittävät tavoitella muumien asennetta ja olemusta. Marraskuinen muumilaakso saa nimittäin vieraat kaipaamaan muutosta ja läheisyyttä joltain toiselta samankaltaiselta. Jälleen kerran taitava kirja Janssonilta, jonka jokaista lausetta haluaa samanaikaisesti ahnehtia ja pysähtyä pohtimaan sen merkitystä. Olen aina pitänyt kirjan tunnelmasta valtavasti ja pidän siitä, miten joka lukukerralla hahmot muuttuvat aina inhimillisemmiksi. Lapsena näin muumitalon vieraat suurina ääripäinä toisistaan. Ennen suosikkini oli aina omissa oloissaan viihtyvä Tuhto, mutta enää en voi sivuuttaa Vilijonkkaa, Ruttuvaaria ja Mymmeliä. Tälle en voi antaa viittä pusua vähempää. ♥

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 173
Suomentanut: Kaarina Helakisa
Kansi: Tove Jansson

perjantai 7. marraskuuta 2014

Viikonlopun kirjat ja muuta onnea

Uudet jouluvalot sommiteltuna kirjahyllyyn!! <3
 Raskas kouluviikko takana! Aloitin 5 päivää sitten kauan odottamani Garpin maailman, mutta kiireiden vuoksi kirja on vieläkin melko alkutekijöissä. Irvingin kirjoittama järkäle sai nyt merkittävän siivun viikonlopustani, vaikka ihan kaunokirjallisella puolella en näitä paria päivää voikaan viettää. Lisäksi ajattelin lukea Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kuvakirjan, sillä tätä en olekaan muumikirjoista aiemmin lukenut! (En totta puhuen edes tiedä onko tämä muumikirja vai ei, mutta eiköhän se selviä.)

Kirjojen arviointi blogiin takkuilee vieläkin. Tällä hetkellä pöydälläni odottelee kaksi kirjaa bloggaustaan ja luultavasti päädyn normaalista poiketen ihan muutaman rivin mittaisiin arvioihin. En halua olla kirjoittamatta kirjasta edes kahta virkettä, sillä luulen sen aiheuttavan entistä suuremman blogijumin. Olen toki miettinyt vaihtoehtoa, että alkaisin tehdä kuun lopussa aina yhteenvetoja sen kuukauden luetuista kirjoista ja bloggaisin kuun aikana vain todella ajatuksia herättävistä kirjoista, mutta tällä hetkellä ajatus ei tunnu ihan omalta. Kuukauden yhteenvedot voisivat toki olla kivoja ja olen jo pyöritellytkin ajatusta tässä joitakin kuukausia. Ehkä marraskuussa :)

Synttärilahjaksi saatuun mymmelivihkoon on jo listattu kevään odotettuja uutuuksia.
Mitä sinä luet viikonloppuna?

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Nick ja Amy Dunnella on viisivuotishääpäivä. Kun Nick saapuu heidän kotiinsa keskellä päivää, hän ei löydä Amya. Sen sijaan hän löytää olohuoneesta kamppailun jälkiä. Kun poliisit olohuoneesta pois pyyhityn veren jäämiä, Nick valehtelee katoamispäivänsä kulusta ja ostoskeskuksen epämääräinen jengi kertoo Amyn halunneen ostaa aseen miehensä vuoksi, poliisien syyttävät sormet osoittavat Nickia. Nick päättää löytää vaimonsa hinnalla millä hyvänsä.

Kirjan ensimmäisessä osassa Nick ja Amyn päiväkirjamerkinnät vuorottelevat. Nickin teksteistä saa käsityksen parin avioliiton tämän hetkisestä voinnista, kun Nick kertaa aamunsa tapahtumia poliiseille ja keskustelee Amysta siskonsa Margon kanssa. Amyn päiväkirjamerkinnät vievät aina vuoteen 2005 saakka, kun pari kohtaa ensimmäisen kerran juhlissa. Tämänkaltainen avioliittoromaani toimii erinomaisesti kahdella kertojalla. Asioilla kun tapaa olla kaksi puolta.
Nickin ja Amyn kertojaäänet ovat erilaisia, mutta samanlainen asioiden epämääräinen selittely ja tarkentelu toistuu. Samoin kuin yritykset olla hauskoja ja kiroilu. En pitänyt kirjoitustyylistä ollenkaan. Ehdin jo ajatella, että jos olisin lukenut tämän englanniksi (missä en ole niin hyvä, enkä osaa arvioida tämänkaltaisia asioita), olisin voinut pitää tästä valtavasti.

Mielestäni Gillian Flynn ei ole tavoittanut uskottavasti miesnäkökulmaa, mikä saa hahmon lyömään yli. Kaikki Nickin selitykset ja kuvailut hänen baaristaan ja muista arkisista asioista, eivät tunnu Nickin tyyliselle miehelle oikeilta ajatuksilta. Sitä paitsi romaanin idea ja juoni ovat mielenkiintoiset, mutta tämä turhanpäiväinen selittely vei todella paljon aikaa ja ehdin pitkästyä moneen kertaan. Amyn tukahdettu raivokin tuntuu melko epäuskottavalta, kuin myös se ulospäästetty, joka on täynnä alatyylisiä viittauksia.

Pidin Kiltin tytön juonesta ja psykologisuudesta, mutta valitettavasti se ei päässyt pahemmin yllättämään. Oli helppo arvata mistä oli kyse, eikä minulta viety mattoa jalkojen alta. Toki kirjan loppupuolen yksityiskohdat olivat sekä kiinnostavia että yllättäviä, mutta se oli aika vähän se. Kaikki ei selvinnyt täysin vieläkään, mutten tunne olevani niin utelias, että menisin elokuviin katsomaan. Amy ja Nick ovat molemmat niin vastenmielisiä ja kuvottavia hahmoja, etten välittäisi kuulla heistä enää. Kirjaa lukiessani päällimmäiset ajatukseni liittyivät vain siihen miten perseestä nuo kaksi olivat.

Flynn on kirjoittanut kunnon psykologisen jännityspaketin, josta toteutus jäi ontumaan onnettoman kirjoitustyylin vuoksi.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 444
Suomentanut: Terhi Kuusisto
Kansi: Bernard Ott



lauantai 1. marraskuuta 2014

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus


Muumimaailma ja todellisuus on ihana kirja Tove Janssonista. Petter Karlsson on tiivistänyt hyvin pieneen sivumäärään Toven elämän pääpiirteittäin ja Bengt Wanseliuksen toimittamiin kuviin kirjoittanut yksityiskohtaisia kuvatekstejä. Kirja tarkastelee Toven elämää kuvineen loogisessa järjestyksessä, alkaen lapsuuskuvista aivan viimeisten sivujen kuviin, joissa rypyt ja kulunut elämä näkyvät. Ennen näkemättömien perhekuvien lisäksi kirjassa esitellään Toven tärkeimpiä taideteoksia ja myös kuvia muumeista. Vaikka osa kuvista minulle olikin tuttuja Ateneumin näyttelystä ja Tuula Karjalaisen kirjoittamasta Tove-kirjasta, niin koko sivun tai aukeaman kokoiset kuvat vaikuttavat. Pienen kuvatekstin kanssa lukija malttaa paneutua kuvan yksityiskohtiin ja tunnelmaan.

Tuskin tarvitsee edes mainita, että tämä kirja oli minulle aivan täydellinen. Varsinainen tekstiosuus oli melko paljon vanhan kertausta, mutta Toven maailmaan uppoaminen teki silti hyvää. Tämän naisen elämänkatsomus ja rohkeus oli jotain aivan omaa luokkaansa ja voin vain ihailla! Kirjan esipuheen on kirjoittanut Toven veljentytär Sophia Jansson, jonka tekstistä huokuu myös arvostus ja rakkaus tätiään kohtaan.

Kuvia oli kirjassa niin paljon, että koin kuvatekstit tärkeäksi osaksi. Aina niissä ei kerrottu kuvan tilannetta, henkilöitä tai kuvausajankohtaa, vaan Karlsson oli kirjoittanut jonkun muun yksityiskohdan Toven elämästä tai tämän ajatuksen tai teon. Näiden kappaleiden kautta pääsi vielä lähemmäs Toven sisintä. Ja viisaita sanoja siellä olikin.

Minua on aina kiinnostanut Toven tyyli ja vaatteet osana hänen vaatimatonta elämäntyyliään ja määrätietoista asennetta. Miten se näkyy kampauksessa tai pukeutumisessa? Kiinnitin kuvissa huomiota kymmeniin erilaisiin esteettisiin seikkoihin, Toven hiukset ovat ojennuksessa, hänen kasvonsa ovat meikittömät, olemus hyvinkin itsevarma ja vaatteet tyylikkään ajattomat. Kertooko nuoruuden kuvien vakavuus ja uudempien kuvien iloisuus kyseisen ajan hengestä vai jotain Tovesta itsestään?

Uskon, että Muumimaailma ja todellisuus sopii joillekin ensikosketukseksi Tove Janssonin elämään ja taiteeseen tai aiemmin taiteilijaan perehtyneille, mutta mahtavia kuvia ja Toven ajatuksia lisää kaipaavalle. Minulla tämä kohosi oman kirjahyllyni tärkeimpien teosten joukkoon.

Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 242
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Kansi: Patrick Leo
Kuvatoimitus: Bengt Wanselius