sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Blaine Harden: Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta


Shin Dong-hyuk syntyi yhdelle Pohjois-Korean pahimmista vankileireistä, leirille numero 14. Hänet ja koko hänen perheensä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja pakkotyöhön vanhimman setänsä loikattua Etelä-Koreaan. Shin kuvailee elämäänsä leirillä, missä ystävät ja perhe petetään ylimääräisen ruoan murun toivossa, missä ei tiedetä paremmasta elämästä ja missä menettää henkensä pienimmästäkin rikkeestä. Kun Shin tapaa miehen, joka on elänyt aitojen toisella puolella, ja kuulee tarinoita Pohjois-Korean hallituksesta, muiden maiden ylellisyyksistä ja ennen kaikkea herkullisista liharuuista, hän päättää paeta. Koko ikänsä vankina eläneen Shin syy pakenemiselle ei ollut vapauden kaipuu tai poliittiset syyt, vaan jatkuva nälkä. 23-vuotias Shin onnistuu pakenemaan tiettävästi ensimmäisenä kyseiseltä leiriltä ja päätyy Kiinan kautta Etelä-Koreaan ja sieltä Yhdysvaltoihin.

Kirja on omistettu "työleireillä yhä kituville pohjoiskorealaisille" ja heitä on tälläkin hetkellä kirjan takakannen mukaan jopa 200 000. 200 000 ihmistä, joista suurin osa on syntynyt vankeuteen, kuolee siellä, eikä elämänsä aikana tiedä muusta.

Vähempikin pysäyttää.

Aloitin lukemaan Leiri 14:ta muistaakseni vuonna 2012. Pääsin 50 sivun paikkeille, kun tunsin jo fyysistä kuvotusta Shinin leirissä kokemasta kidutuksesta, väkivallasta ja kaikkien ihmisten kadotetusta inhimillisyydestä (Kadotettu on ehkä tässä kohtaa väärä ilmaisu, Shin ei ole ikinä oppinut hymyilemään tai itkemään. Inhimillisyyttä ei ole ikinä ollutkaan).  Onneksi päädyin eilen jatkamaan kirjaa, sillä vaikka kauheudet ovat mukana läpi Shinin tarinan, aika pian kirja muuttuu poliittisemmaksi.

Kesken Shinistä kertovien lukujen, Harden kirjoittaa omia pohdintojaan Pohjois- tai Etelä-Korean sen hetkisistä tilanteista ja propagandasta. Oli kiinnostavaa tietää mitä tapahtui samaan aikaan leirin ulkopuolella, mutta välillä politiikasta kertovat kohtaukset venyivät liian pitkiksi ja en ollut enää varma kenestä tai mistä on kyse. Harden saattoi yhtäkkiä kertoilla muiden loikkareiden elämästä, viitata Demickin Suljettu maa -kirjaan jne. Kirjassa siteerattavien ihmisten nimet olivat todella samankaltaisia, ja lopulta kaikkien kokemukset olivat yhtä tasaista puuroa.

Karmaiseva tarina, voin vain uskoa, ettei Shin vieläkään uskalla puhua kaikesta kokemastaan. Valehtelihan hän äitinsä teloituksestakin vuosia. Kirja antaa lukijalle käsityksen, että Shinin on vaikea sopeutua minnekään, sillä menneisyys on henkisesti koko ajan mukana. Googlettelin äsken Shinistä kuvia ja tekstejä ja olen iloinen miten hyvältä hän näyttää tänä päivänä. Shinin kokemukset pistävät lukijan hiljaiseksi.

Tällaista tarinaa ei oikein voi pisteyttää, mutta itse kirjalle annan neljä pusua.

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 195
Suomentanut: Ruth Jakobson
Jälkisanat: Frank Johansson
Kansi: Tuomo Parikka, Blaine Harden


4 kommenttia:

  1. Tämä on minulla kolmantena Pohjois-Koreaa käsittelevänä kirjana ja kaikkein eniten kammoan ehkä tämän lukemista. Sieluni kyyneleet oli jo niin rankka eikä Suljettu maakaan mitään juhlaa ole, mutta tästä olen kuullut eniten kamalia asioita. Joskus todellisuus on pahempaa mitä fiktio...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ON kamala! Olen lukenut Sieluni kyyneleet, se oli kuitenkin aika erilainen kuin tämä. Ajattelin lukiessani, miten Shinille olisi juhlaa olla tavallinen pohjoiskorealainen, vaikka meille sekin käsitys on karmiva.

      Poista
  2. Tämä oli kyllä mieleenpainuva. Käsittämätöntä, että tälläistä oikeasti tapahtuu tälläkin hetkellä, eikä kukaan voi mitään! Ihan painajaismaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä... Näiden ihmisten kärsimystä ei paljoa voi auttaa. Kirjassa oli kiinnostava mielipide myös siitä, miten eteläkorealaiset haluavat jonain päivänä koreoiden yhdistyvän, mutta kunhan se ei tapahdu heidän elinaikanaan.

      Poista

Kiitos kommentista! :)